Uskonnonopetus jakaa mielipiteitä
Moniuskontoinen Suomi. Pääkaupunkiseudulla on kouluja, joissa opetetaan jopa seitsemää eri uskontoa.

Moniuskontoinen Suomi. Pääkaupunkiseudulla on kouluja, joissa opetetaan jopa seitsemää eri uskontoa.

Uskonnonopetus jakaa mielipiteitä

Oman uskonnon opetus ei professori Arto Kallioniemen mielestä vastaa moniarvoistuvan yhteiskunnan tarpeisiin.

Teksti Miikka Kivinen
Kuva Esko Jämsä

Uskonnonopetus nostattaa tunteita ja keskustelua. Asia on ollut viime aikoina esillä uuden tuntijakopäätöksen vuoksi, joka vähensi katsomusaineiden ja uskonnonopetuksen määrää. Myös ajatus siitä, että Suomessa siirryttäisiin muiden Pohjoismaiden tapaan kaikille yhteiseen uskontotiedon opetukseen, on synnyttänyt mielipiteitä. Nykyisin uskonnonopetus järjestetään tunnustuksettomana oman uskonnon opetuksena.

Uskontodidaktiikan professorin Arto Kallioniemen mukaan keskustelut uskonnonopetuksen ympärillä ovat herättämässä suomalaisia tärkeisiin arvopohdintoihin. Vilkas mielipiteiden vaihto kertoo myös luterilaisen kirkon muuttuvasta roolista yhteiskunnassa.

– Paluuta yhtenäiskulttuuriin ei ole. Suomi monikulttuuristuu ja maahanmuuttajien määrä kasvaa. Pääkaupunkiseudulla monet koulut alkavat olla aidosti moniuskontoisia. Uskonnonopetuksen tehtävä on antaa valmiuksia elää muuttuvassa maailmassa ja auttaa ymmärtämään uskontoja osana kulttuuria sekä uskonnon tehtäviä yhteiskunnassa, Kallioniemi sanoo.

Kallioniemen mielestä uskonnollisten yhteisöjen pitäisi rohkaista koteja ottamaan vastuuta uskontokasvatuksesta. Kodit ovat ensisijaisia sosiaalistajia, professori muistuttaa.

– On iso kysymys, miten saadaan lapsille uskonnollinen ja katsomuksellinen yleissivistys. Kotien pitäisi herätä tähän asiaan.

Vuonna 2003 Suomessa siirryttiin tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta oman uskonnon opetukseen. Vaikka aiheesta keskusteltiin aikanaan paljon esimerkiksi eduskunnan sivistysvaliokunnassa, otettiin malli Kallioniemen mukaan käyttöön liian nopeasti. Yhteiskunta ei taloudellisesti mahdollistanut uuteen malliin liittyvää opettajien täydennyskoulutusta ja tutkimus- ja kehittämistoimintaa.

Uskonnonopetuksen kehittäminen on Kallioniemen mukaan problematisoitunut myös siksi, että ihmiset eivät ymmärrä, mitä oman uskonnon opettaminen tarkoittaa.

– Se saattaa olla käsitteenä vielä hämärämpi kuin tunnustuksellinen opetus. Tavallisille kansalaisille ja opettajille ei välttämättä avaudu, mitä tarkoittaa, että uskontotunnilla ei harjoiteta uskontoa tai että opetus on tunnustuksetonta.

Toinen ongelmallinen seikka oman uskonnon opetuksessa liittyy vähemmistöuskontojen opetukseen.

– Meillä on yhä enemmän esimerkiksi islamilaisia lapsia, joiden tulisi saada korkeatasoista opetusta. Vähemmistöuskontojen opettajakoulutuksessa on kuitenkin ongelmia. Tästä seuraa kysymys, onko kaikki uskonnonopetus samanarvoista.

Muissa Pohjoismaissa on siirrytty kaikille yhteisen uskontotiedon opetukseen. Ruotsissa tämä tapahtui jo 1960-luvulla ja Norjassakin vuonna 1997. Kallioniemen mukaan Suomi on kuitenkin uskontohistoriallisesti erilainen kuin muut Pohjoismaat, sillä ortodoksinen kirkko ja kulttuuri ovat olleet täällä perinteisesti tärkeitä. Tätä on käytetty argumenttina sen puolesta, että uskonnonopetus on haluttu pitää tunnustuksellisena tai ainakin säilyttää se oman uskonnon opetuksena.

– Ihmisoikeusnäkökulmasta suomalainen uskonnonopetus on hyvä, se kunnioittaa valtavasti vanhempien oikeuksia. Siitä huolimatta en ole varma, onko nykyinen malli enää relevantti muuttuvassa yhteiskunnassa, Arto Kallioniemi toteaa.

Kallioniemi itse puoltaa kaikille yhteisen katsomusaineen opetusta. Hänen mukaansa oman uskonnon opettaminen johtaa pirstaloitumiseen, joka antaa lapsille oudon kuvan erilaisuuden kohtaamisesta.

– Uskontojen välistä dialogia on käytetty perusteluna oman uskonnon opetukselle. Kyseessä on kuitenkin teologinen käsite, joka ei sovi kouluun. Kuinka todellista dialogia syntyy tilanteessa, jossa sekularisoituneet luterilaiset nuoret ja mahdollisesti yksin luokassa oleva vähemmistöuskontoon kuuluva nuori keskustelevat keskenään uskonnosta, professori kysyy.

Kasvatustieteen tohtori, professori Hannele Niemen mielestä tarvitaan avointa keskustelua siitä, mitä kaikille yhteinen uskonnonopetus voisi olla.

– Koulun tehtävä on olla turvallinen paikka keskustella uskontoon liittyvistä asioista ja auttaa eri tulkintojen ja katsomusten ymmärtämisessä. Myös nykyinen uskonnonopetus tarjoaa tähän mahdollisuuksia.

Niemen mukaan uskontosidonnainen opetus kuitenkin merkitsee sitä, että oppilaat lokeroidaan eri ryhmiin.

– Tarvitaan keskustelua eri uskontoryhmien välillä siitä, miten opetuksen yhteinen sisältö voidaan rakentaa.

Niemen mukaan on tärkeää, että uskonnonopetusta ei typistetä esimerkiksi osaksi filosofian opetusta. Tällöin on vaarana, että menetettäisiin uskonnollisen kulttuurin ja etiikan opetus.

– Uskonnollista tietämystä vaaditaan tällä hetkellä lähes kaikilla kulttuurin, yhteiskunnan ja yksilön elämän tasoilla.

Uskonnonopetuksesta keskusteltiin Turussa järjestetyssä Kansainvälisessä uskonto- ja arvokasvatuksen konferenssissa.

Jaa tämä artikkeli: