Uskonnonopetusta kehitettävä nopeasti
Kirkon kansliapäälikkö Jukka Keskitalo ja kouluasiain sihteeri Tuula Vinko perustelevat Kirkossa ja kaupungissa (K&k 4.7.) uskonnonopetusta arvokasvatuksena. Heidän näkökulmansa perustuu vanhentuneeseen näkemykseen siitä, että elämme monokulttuurisessa yhteiskunnassa, jossa omaan uskontoon kiinnittyvän uskonnonopetuksen tulisi olla koulun yhteisenä arvopohjana.
Yhteiskuntamme on viime vuosikymmeninä muuttunut arvomaailmaltaan perusteellisesti. Koulun uskonnonopetuksen toteuttamisperiaate on jäänyt uudistamatta. Uskontoa opetetaan edelleen 1920-luvulla vakiinnetun periaatteen mukaisesti: oman uskonnon opetuksena.
Meillä on tällä hetkellä hyväksytty kolmentoista eri uskonnon mukainen opetussuunnitelma. Pääkaupunkiseudulla on kouluja, joissa opetetaan kuutta tai seitsemää eri uskontoa. Lapset siis hajoitetaan opetuksessa osa-ryhmiin.
Näyttää siltä, että Keskitalo ja Vinko haluavat koululaitoksen ja oppilaiden etujen vastaisesti pitää kiinni sellaisesta näkemyksestä, jota luterilainen kirkko lyhytnäköisesti pitää etunaan.
Uskonnonopetus ei nykyisellään palvele yhteiskunnan tarpeita. Sen pirstaleinen toteuttaminen antaa koulun arjessa oudon signaalin erilaisuuden kohtaamisesta. Vaalitaan puhdasoppisuutta – lapsia suojellaan siltä, että he joutuisivat luokkayhteisöissään aktiivisesti kohtaamaan, ymmärtämään ja kunnioittamaan erilaisia katsomuksia ja uskontoja.
Kouluun tarvitaan oppilaille yhteistä uutta katsomusainetta: uskonto- ja elämänkatsomustietoa. Nykyinen toteuttamismalli ankkuroi positiiviseen uskonvapauteen. Tämä on kiistatta modernissa yhteiskunnassa tärkeä arvo, mutta kouluopetuksessa ensisijaisena pitäisi olla oppilaan oikeus saada elämässä tarvittavia tietoa ja valmiuksia.
Luterilaisen kirkon tulisi olla proaktiivinen ja edesauttaa katsomusaineiden merkityksen kasvua kouluopetuksessa ottamalla vakavasti opetusministeriön tuntijakopäätökseen perustuvan viesti: koulussa opetetaan paremmin lapsia elämään globaalissa moniarvoisessa maailmassa ja painotetaan arvokasvatusta lisäämällä yhteiskuntaopin opetusta draaman keinoin. Samalla uskonnonopetusta vähennetään.
Arto Kallioniemi
Kontekstuaalinen teologia Diakissa
Uutisointi Diakin irtisanomisista (K&k 4.7.) sisältää muutamia sellaisia väitteitä, joita en voi olla kommentoimatta. Artikkelissa todetaan, että ”Diakissa teologinen ajattelu mielletään henkilökohtaisena uskonasiana, jolla ei ole yhteiskunnallista ulottuvuutta”. Järvenpää on kuitenkin muodostanut poikkeuksen, jonka koulutuksessa on vaalittu kontekstuaalista teologiaa. Suurin jännite on Helsingissä, ”jossa kirkolliset opettajat ovat muodostaneet oman pehmeän uskovaisten saarekkeen, jota muut vieroksuvat”. Diak Etelässä on tällä hetkellä kolme kampusta, Helsinki, Järvenpää ja Kauniainen. Jo muutaman vuoden ajan nämä ovat muodostaneet hallinnollisen yksikön, jossa kirkon alan opettajat opettavat tarpeen mukaan eri kampuksilla.
Esimerkiksi etiikkaa tai diakonian teologiaa voivat opettaa samat henkilöt Järvenpäässä ja Helsingissä. Saarekkeiden muodostaminen tai toisia vieroksuva lähestymistapa eivät siis ole mahdollisia millään kampuksella.
Kontekstuaalisella teologialla on ollut tärkeä rooli Järvenpäässä, mutta on sitä vaalittu muuallakin. Äänenpainot ja lähestymiskulmat ovat ehkä olleet hieman toisenlaisia, kun toimintaympäristötkin ovat erilaisia. Vaikka viime vuosien ajan on rakennettu yhteistä Diak Etelää, pyritään samalla myös säilyttämään kampusten teologista ominaislaatua. Tällainen yhteistyö edellyttää oman teologian ja hengellisyyden syvällistä pohtimista, erilaisten näkemysten kunnioittamista ja kykyä dialogiin.
Kontekstuaalisen teologian sisältöjen toteutumista määrittelevät 2010 uudistettu opetussuunnitelma sekä yhteisesti laaditut opintokokonaisuuksien toteuttamissuunnitelmat. Yhteiskunnallisesti valveutuneiden kirkon alan ammattilaisten kouluttaminen on tavoitteena kaikissa Diakin yksiköissä ja kaikilla kampuksilla.
Minna Valtonen
Suvivirsi rikkoo yhteyden
Työskentelin viime lukuvuoden koulunkäyntiavustajana Espoossa. Kevätjuhla oli huiman tunnerikas kokemus, kun vuosi itselle rakkaiksi käyneiden lasten kanssa oli miltei ohi. Kaikki suoriutuivat upeasti esityksistään yhdessä saaden toisistaan parhaat puolet esiin. Mutta pahalta tuntui, kun iso osa muslimilapsista perheineen poistui kesken kevätjuhlan, kun tuli Suvivirren vuoro. Tämän piti olla meidän yhteinen juhlamme.Minulle juhlassa tärkeintä ovat ihmiset ja rakkaus näiden ihmisten välillä. Jos Suvivirsi rikkoo sen yhteisen juhlan, joka on jokaiselle lapselle yhtä tärkeä, en näe syytä virttä laulaa. Minusta mikään laulu ei ole sen arvoinen.
Perinteet luovat turvallisuuden, jatkuvuuden ja yhteisöllisyyden tunteita. Minkä arvoinen on perinne, joka ei tuota näitä? En näe mitään arvoa rituaalilla, joka kevään lopuksi rikkoo sen yhteenkuuluvuuden ja jakamisen kulttuurin, joka on vuoden aikana rakennettu.
Anna Koppanen
Suvivirsi ei ole uhka
Luin tästä lehdestä (K&k 6.6.) aprillipäivän jutulta kuulostavan uutisen otsikolla ”Piispan lapset jäivät pois kevätjuhlasta”.Siinä kerrottiin Latokartanon peruskoulun juhlasta, jossa koulun rehtorin kiellosta johtuen ei saanut laulaa Suvivirttä. Perusteluna esitettiin, että ”koulun oppilaista alle puolet on luterilaisia ja yli 200 huoltajaa on saattanut tietoon, etteivät heidän lapsensa saa osallistua uskonnon harjoittamiseen” ja että ”iso osa oppilaista jouduttaisiin siirtämään Suvivirren laulamisen ajaksi pois juhlasta”.
Tämänkaltaiset esimerkit heijastelevat sitä kasvatusta, jonka nykyisin kouluiässä olevien lasten vanhemmat ovat aikanaan saaneet. Kun se oli käytännössä kaiken sallivaa, ja kun kurinalaisuus oli samalla kiellettyä, oppivat lapset tehokkaasti suloisen, aina oikeassa olemisen ylimielisyyden taidon. Tätä kaikkea auttoi omalta osaltaan hieno keksintö, lapsilukot, joka mahdollisti kaikkien nappien painelun tarvitsematta välittää seurauksista.
Huono asia on se, että sama käytäntö jatkuu edelleen tolkuttomana kohelluksena. Alaikäiset tytöt ovat oppineet seksin myynnin ja pojat väkivallan käytön kovemmat konstit. Tässä tilanteessa on paradoksaalista, jos vanhempien huoli kohdistuu enemmän Suvivirren kuuntelun vahingollisuuteen.
Kuinka kauan saamme vielä odottaa kasvatuksen ja koulutuksen asiantuntijoiden puuttumista tähän löperyyteen? Näyttöä on jo riittävästi, ja tulokset puhuvan puolestaan.
Mauno Aholainen
Eutanasia lailliseksi
Eräs vanhus kirjoitti (K&k 13.6.) toivovansa kipujensa tähden eutanasiaa. Hänestä se pitäisi saada lailliseksi. Olen samaa mieltä. Olen myös toivonut sitä niin haluaville. Itse olen siihen valmis, sillä olen ollut jo vuosia huonossa kunnossa. En pysty juuri mihinkään. Iltaisin rukoilen, että Taivaan Isä ottaisi minut jo pois, mutta en kelpaa sinnekään.Toivosta toteen
Pilapiirros ei auennut
Jos minulla olisi valtaa, en julkaisisi Ville Rannan piirroksia Kirkko ja kaupunki -lehdessä. Minulle niiden sanoma ei aukea. En myöskään ymmärrä, palvelevatko nämä piirrokset ”paholaisen palvontaa” vai haluaako hän tällä lailla loukata Raamatussa kirjoitettua pyhää sanaa.Kirkossa ja kaupungissa 4.7. julkaistu piirros oli todella irvokas ja pahennusta herättävä tekele. Kenen asialla lehden toimitus on, kun se julkaisee tämän tapaista törkyä? Kenties perustarkoitus on oikea, mutta väärin ilmaistu.
Suomessa on sananvapaus, mutta Kirkko ja kaupunki -lehti on niin arvostettu, ettei siinä voi julkaista mitä tahansa. Toivon, että Helsingin seurakuntayhtymän ja toimituksen päättäjät harkitsisivat uudelleen lehden linjaa.
Veikko Byysing
Virheellisiä väitteitä
Kirjoituksessaan Tupakka tappaa, purukumi ei (K&k 11.7.) Petri Kettunen esittää kolme väitettä, jotka on syytä korjata. Kettunen kirjoittaa: ”Purukumin syönti aterian jälkeen on hyväksi hammaskalustolle, sillä tupakointi kellastuttaa hampaat.” Tämä ei pidä paikkaansa. Purukumi on hyväksi hampaille, sillä sen sisältämä ksylitoli vahvistaa hampaita, eikä tällä ole mitään tekemistä tupakoinnin kanssa.Kettunen väittää myös, että tupakoijat eivät ole huomaavaisia ihmisiä mutta purukuminsyöjistä osa on. Ihmisen huomaavaisuus ei kuitenkaan ole riippuvainen siitä, tupakoiko hän tai syökö purukumia, vaan huomaavaisuus johtuu ihan muista asioista. Sekä purukumeja että tupakannatsoja heitetään kaduille paljon, ja todennäköisesti samat ihmiset syyllistyvät usein molempiin.
Lopuksi Kettunen kirjoittaa, että sähkötupakoinnissa tupakoija altistaa omat keuhkonsa tupakansavulle. Tämä väite on vakavimmin väärä, koska niin sanottu sähkötupakka ei sisällä tupakkaa, eikä siinä siksi muodostu tupakansavuakaan.
Antti
Nainen kristillisessä perinteessä
Taas keskustellaan naisesta kristillisissä liikkeissä ja kirkoissa. Eivätkö kristillisen maailman johtajat ole lukeneet Raamattuaan? Miksi Vapahtajamme antoi ensimmäisenä aamuna viestin ylösnousemisestaan ja kuoleman voittamisesta juuri naisille vietäväksi?Olisihan hän voinut antaa enkeleiden olla haudalla ja ilmestyä itse lukittujen ovien taakse piiloutuneiden miespuolisten opetuslastensa keskelle. Olisiko niin, että tietäen tulevan historian kirkon kehityksessä, Hän olisikin halunnut antaa meille vihjeen asiain oikeasta laidasta? Eikö olisi jo aika lukea tuo kohta uudelleen ja ajatuksella!
Esko Vepsä
Jaa tämä artikkeli: