Uskonnonvapaus on sekä oikeus harjoittaa uskontoa että oikeus olla uskonnoton. Sen piiriin kuuluvat uskontojen lisäksi myös ei-uskonnolliset maailmankatsomukset. Uskonto, ajattelu ja omantunto ovat vapaita, eikä niitä saa keneltäkään kieltää tai riistää.

Uskonnonvapaus ei tarkoita sitä, ettei uskontoja ja aatteita saisi ja myös pitäisi arvostella. Aatteen pitää kestää arvostelu. Arvostelu kiteyttää ja kirkastaa ajattelua. Se voi myös osoittaa sellaista epäjohdonmukaisuutta ja heikkoutta, mikä on syytäkin korjata.

Uskonnonvapaudelle ja uskonnon harjoittamiselle saa ja pitää myös asettaa rajoja. Esimerkiksi toisen ihmisen ruumiillinen tai henkinen vahingoittaminen ei kuulu uskonnonvapauden piiriin.

Näiden rajojen suhteen maailman eri valtiot eivät ole lainsäädännöltään yhtenäisiä, eivät edes taustaltaan kristilliseen perinteeseen nojaavat maat.

Maailmassa on paljon esimerkkejä maista, joissa uskonnonvapauden rajoittaminen on johtanut ihmisoikeuksien loukkaamiseen. On edelleenkin mahdollista, että kääntyminen pois maan valtauskonnosta voi johtaa hengen menetykseen.

Uskonnonvapaus on myös oikeus vaihtaa uskontoa tai luopua uskonnosta tai luopua uskonnottomuudesta. Uskontoa tai maailmankatsomusta saa levittää, mutta ketään ei saa pakottaa tai painostaa. Aito kääntyminen on aidon ratkaisun tulos. Pakolla saadaan vain jäseniä, joiden vakaumus ei kestä ympäristön paineita.

Uskonnot ja kirkot ovat todellisuutta, jota ei pidä kieltää. Yhteiskunnan ei tule olla ateistinen vaan salliva. Sen tulee sallia sekä uskonnollisuus että uskonnottomuus. Kristityllä on oikeus olla kristitty kaikissa elämäntilanteissa, myös yhteiskunnan järjestämässä toiminnassa, kuten päivähoidossa, koulussa ja armeijassa.

Vanhemmilla tulee olla oikeus siirtää arvonsa ja maailmankatsomuksensa lapsilleen. Lapsia ei pidä pakottaa kodinvastaiseen katsomukselliseen kasvatukseen. Viisas uskonnollinen kasvatus luo lapselle myös avoimuutta tehdä omia uskonnollisia ja aatteellisia ratkaisuja. Ilman  niitä uskonto jää ulkopuoliseksi eikä kestä elämän tuomia paineita.

Uskonnolla on myös oikeus tarjota yhteisöllisyyttä. Kuuluminen joukkoon – seurakuntaan – kuuluu uskontoon, eikä sitä saa kieltää. 

Seurakunta ei ole oma erillinen elämänpiirinsä. Se on läsnä jäsenensä kaikessa elämässä, niin kotona, työpaikalla kuin kasvatusta tarjoavissa ympäristöissä. Myös seurakunta on  osa uskonnonvapautta.

Yhteiskuntamme suurin vaara eivät ole muut uskonnot tai aatteet, kuten islam tai aito humanismi, vaan materialistiset itsekeskeiset eettiset arvot. Niitä esiintyy sekä uskontojen että uskonnottomien piirissä.

Kannattaa varoa niitä, jotka hyökkäävät toisia aatteita vastaan ja asettavat oman edun toisten etujen edelle. Oman aatteen puolustaminen ei kaipaa toisten nujertamista. 

Suomi voi olla sallivuuden mallimaa ja Espoolla on hyvät mahdollisuudet olla sallivuuden mallikaupunki. Se edellyttää kaikkien uskontojen ja maailmankatsomusten myönteistä 

yhteistyötä.