Veden äärellä. Can Tho sijaitsee alueen riisiviljelmien kannalta elintärkeän Mekong-joen varrella. Kuva: Paula Laajalahti

Uuden elämän eväät

Can Tho’n kuntoutuskeskus Etelä-Vietnamissa on auttanut vuodesta 2005 alkaen yli kahdeksaakymmentä ihmiskaupan uhria.

• 12.11.2009 11:48

Ilma Can Tho’ssa on kuuma ja kostea. AFESIP Vietnamin ylläpitämässä naisten kuntoutuskeskuksessa tuntuvat kaikki olevan kotona, eletäänhän jo iltapäivää. Vieraat riisuvat kengät jalasta ja astuvat sisään. Tarjolle asetetaan viileää juomaa.

Turvakeskuksen varajohtaja, rouva Nguyen Thi Ha, kertoo talon toiminta-ajatuksesta:
– Tärkeänä periaatteenamme on antaa hyväksikäytetyille naisille keinot puolustaa itseään. Kaiken lähtökohta on uhriksi joutuneiden löytäminen.

Turvakeskuksen työ nuorten naisten hyväksi sisältää kuusi kohtaa, kuusi askelta parempaan tulevaisuuteen: uhrien etsiminen, terveydenhuolto ja toipumisen edistäminen, koulutus ja ammattikasvatus, oman perheen luona vierailu, huvittelu sekä yhteiskuntaan sopeuttaminen.

Etsivä työ on Can Tho’n turvakeskuksen kolmen sosiaalityöntekijän työn salaisin ja haastavin osa. Hyväksikäytetyt naiset ja ihmiskaupan uhrit eivät usein pysty itse pyytämään apua. He ovat ehkä väkivaltaisessa avioliitossa tai pakkotyössä bordellissa. He ovat usein vieraassa maassa. Miten heihin saa yhteyden?

– Uhrien tavoittamisessa auttavat erilaiset verkostot, rouva Nguyen sanoo.
– Yhteistyötä tehdään sekä Vietnamin naisunionin paikallisosaston että kansainvälisten järjestöjen kanssa.

Terveydenhuolto käsittää terveystarkastusten lisäksi hoidon akuutteihin tauteihin, psyykkistä kuntoutusta, terveysvalistusta ja seksuaalikasvatusta sekä hygienia- ja ravitsemusohjeita.

Kolmas askel, ammattikasvatus, tähtääkin siihen, että nämä usein kouluttamattomat naiset opiskelevat esimerkiksi ompelijan tai kampaajan ammatin, jotta heillä on järkevä ja taloudellisesti kannattava vaihtoehto prostituutiolle.

Yhteiskuntaan sopeutumisessa tärkeää on työpaikan löytäminen ja mahdollisuus elättää itsensä. AFESIP auttaa työpaikan etsimisessä, neuvottelee palkasta työnantajan kanssa ja järjestää työssä käyville iltakouluja perussivistyksen antamiseksi.

Vierailut vanhempien kodissa ja yhteydenpito läheisiin kuuluvat turvakeskusten asukkaiden ohjelmaan siitäkin huolimatta, että monessa tapauksessa juuri oma suku on toimittanut tytön ihmiskauppiaille. Keskuksen sosiaalityöntekijät ovat säännöllisessä yhteydessä tyttöjen kotiin ja auttavat tapaamisasioissa, sillä läheisten tapaaminen voi olla näille naisille kipeä asia.

Huvittelu ja hauskanpito tuntuvat vapaudessa kasvaneesta kuntoutusohjelman osina – no, huvittavilta. Nämä naiset ovat kuitenkin eläneet raskaan elämän, johon ei ole juuri vapaa-ajan rientoja kuulunut.

Paitsi totuttelussa normaaliin elämään kaikenlaiset huvipuistot, pyöräilyretket, uimahallit ja karaoket auttavat psyyken eheytymisessä ja oman ihmisarvon löytämisessä. Kovin tärkeitä tuntuvat olevan myös entisille kuntoutuskeskuksen asiakkaille keskuksessa lauantaisin järjestetyt kokkikilpailut, niin moni niistä ylpeänä mainitsee. Vertaistukea, sosiaalisten suhteiden ylläpitoa.

Kuuliaisuus on kaksiteräinen miekka. Can Tho’n kuntoutuskeskuksessa parhaillaan asuvilla 12 naisella – osa heistä on vieläkin vasta tyttöjä – on henkilöhistoriassaan monenlaista katkeraa kokemusta. Muutamat on kaupattu ulkomaille, jotkut ovat kohdanneet seksuaalista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa kotimaassa. Joillakuilla on takana pakkoavioliitto, ja yksi on rajun perheväkivallan uhri.

Vietnamilaiset nuoret kasvatetaan kuuliaisiksi vanhemmilleen. Koska isälle ei voi sanoa vastaan, mahdollistuu kieroutuneissa tilanteissa perheväkivalta ja perheen sisäinen seksuaalinen hyväksikäyttö. Vietnamin valtio on tosin ryhtynyt toimiin sairaiden tapojen kitkemiseksi. Maan nykyisen lain mukaan alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä voidaan tuomita vankeutta jopa 20 vuotta. Vietnamissa on käytössä myös kuolemanrangaistus.

Tietämättömyys altistanee kaakkoisaasialaiset naiset vielä muitakin helpommin seksuaaliselle hyväksikäytölle. Turvakeskus saattaa olla ensimmäinen paikka, jossa vietnamilaisnainen kuulee sukupuolten fyysisistä eroista ja esimerkiksi siitä, miten lapset saavat alkunsa.

Häveliäisyyden kulttuurissa, joka monissa Kaakkois-Aasian maissa vallitsee, ei seksuaalikasvatusta ole annettu koulussa sen paremmin kuin kotonakaan. Niinpä sairaalaan voi tulla vatsakivuista kärsivä nuori rouva, joka hämmästyy kuullessaan, että saa lapsen.

AFESIP Vietnamin perustaja, ranskalaissyntyinen sosiaalityöntekijä Georges Blanchard esittelee toimistossaan Ho Chi Minh Cityssa järjestön julkaisemaa seksuaalivalistuskirjaa koululaisille ja heidän vanhemmilleen sekä opettajien kirjaa. Hän kertoo innostuneena yhteistyöstä koulujen ja viranomaisten kanssa.

Blanchardin muuttaessa kommunistiseen Vietnamiin 1990-luvun alussa häneen, länsimaalaiseen, suhtauduttiin varautuneesti, mutta vuosien työ on alkanut tuottaa hedelmää. Nykyään maan viranomaiset luottavat häneen ja ovat muun muassa pyytäneet häntä antamaan järjestyksenpito- ja rajavartioviranomaisille koulutusta, jotta he tunnistavat ihmiskaupan uhrit. Blanchardin vaimo on vietnamilainen, joten sekin lienee omiaan antamaan hänelle uskottavuutta viranomaisten silmissä.

Tiedon taso sukupuoliasioista kohoaa Vietnamissa, vaikkakin hitaasti. AFESIP Vietnam on saanut hallituksen luvan jakaa kouluille – sekä oppilaille että opettajille ja vanhemmille – seksuaalikasvatuksen opetusmateriaalia.

Opiskeluun kuuluu biologian ja seksuaaliterveyden lisäksi myös muun muassa se, että tytöt harjoittelevat roolileikeissä vastaamaan imarteluun, olemaan itsenäisiä ja kieltäytymään tungettelevasta seurasta. ”Ei” ei ole helppo sana tässä kulttuurissa.