Samassa maailmassa. Kun eri tavoin uskovat ihmiset löytävät itsensä yhteisten peruskysymysten ääreltä, jako ”meihin” ja ”heihin” ei ole enää mielekäs. Kuvat: Pekka Lempiäinen / KuvaKotimaa sekä Christophe Boisvieux, Andy Aitchison ja India Pictures, kaikki kolme Corbisimages / Suomen Kuvapalvelu.

Uusi itseymmärrys vapauttaa

Kristinuskon ymmärtäminen kulttuurin osaksi on lohdullinen ja vapauttava kokemus. Maailma ei enää jakaudu samalla tavoin ”meihin” ja ”heihin”.

• 12.11.2009 11:48

Siitä huolimatta hyvin monet kristityt ja heidän kirkkojensa johtajat katsovat maailmaa vain omasta totuudestaan käsin: sisäpuoliset ovat oikeassa ja ulkopuoliset ovat väärässä. Tällainen asenne vahvistaa sisäpiiriä ja luo turvallisuutta, mutta kasvattaa samalla ennakkoluuloja ulkopuolisia kohtaan.

Maailman jakaminen ”meihin” ja ”heihin” ei edistä rehellisen kuvan luomista todellisuudesta. Kristitty voi katsoa maailmaa ympärillään avoimin silmin, tunnistaa oman paikkansa ja ottaa kriittisesti ja aktiivisesti vastaan sen kulttuurin, jossa elää.

Kristinusko on aina ollut kulttuuria kaiken muun kulttuurin keskellä, ja sen marginaaliset muodot ovat luoneet ala- ja vastakulttuureja. Pitkän historian aikana on ollut tavallista, että sekä valtakulttuuri että sitä kritisoiva alakulttuuri ovat molemmat tunnustaneet periaatteessa samaa kristillistä uskoa.

Suuri osa kirkon keskeisistä ajatuksista on kaiken todeksi tai epätodeksi todistamisen ulkopuolella. Ajatukseen Jeesuksesta ristillä kuolleena kaikkien ihmisten syntien sovittajana ja ylösnousseena Herrana voidaan uskoa todeksi riippumatta kaikista luonnontieteeseen tai historiantutkimukseen perustuvista vastaväitteistä.

Kukaan ei voi todistaa tätä uskoa vääräksi.

Ylösnoussut Jeesus on joka tapauksessa salattu hahmo, jonka eläväksi kokeminen on täysin uskon varassa. Itse asiassa sellaiset todisteet, joilla voisi vakuuttaa kenet tahansa uskon totuudesta, tekisivät tyhjäksi uskon ja toisivat tilalle tiedon.       

Tästä huolimatta usko on muuttunut. Kirkko julistaa sanomaa, joka perustuu ennen kaikkea 2000 vuotta sitten tapahtuneisiin asioihin, Galilean juutalaisen Jeesuksen elämään, julistukseen, toimintaan, kuolemaan ja ylösnousemukseen. Uusi testamentti koostuu tämän uskon ensimmäisistä todistuksista, joiden jälkeen usko on väistämättä muuttunut.

Jeesuksen ihmisyydestä ja jumaluudesta täytyi keskustella kauan ennen Nikaian uskontunnustuksen muotoutumista vuonna 325. Ensimmäisten kristittyjen välitön lopun ajan odotus sai ajan oloon väistyä syrjään palatakseen aina uudestaan vaikeina aikoina kuohuttamaan monien tai joskus vain harvojen kristittyjen elämää.

Uskontunnustuksen ydinasiat ovat iskulauseina muuttumattomia, mutta niiden tulkitseminen on aina ollut sidoksissa kristillisen yhteisön ja siinä eläneiden ihmisten historialliseen tilanteeseen ja yhteiskunnalliseen asemaan.

Monet samoihin kristinuskon perususkomuksiin liittyvät ihmiset vieroksuvat vahvasti toisiaan – kuten vanhaluterilaiset, karismaatikot, yleiskirkolliset ja erilaisten pienyhteisöjen jäsenet. He ajattelevat eri tavoin oikeasta raamatuntulkinnasta, Pyhän Hengen toiminnasta uskovien keskellä tai vaikkapa homoseksuaalien hyväksymisestä sellaisena kuin he ovat.         

Yhteiskunnallisessa mielessä kirkkokaan ei ole ollut muuttumaton. Rooman valtakunnassa syrjityt ja vainotut kristityt vaativat itselleen vapautta uskoonsa, mutta suureksi instituutioksi kehittynyt kirkko riisti valtaan päästyään uskonnonvapauden pakanoilta ja harhaoppisilta.

Jotkin harvat läntisen kristikunnan kristityt nousivat puolustamaan mielipiteenvapautta reformaation myötä. Heidän joukkonsa kasvoi ajan myötä, mutta vasta valistuksen aika pakotti kirkot sietämään toisinajattelua. Valistuksen jälkeen syntyikin teologiaa, joka toi kristillisen etiikan opin rinnalle tai jopa sen edelle.

Ajan myötä muuttuneen kirkon käytäntöjä alettiin puolustaa eettisillä argumenteilla ja perinteisestä poikkeavalla raamatuntulkinnalla, vaikka pelkkään auktoriteettiin perustuvan uskon varjo on ollut pitkä. Esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa pappisviran avaaminen naisille 1980-luvun lopulla on tässä mielessä yksi suuria ajan merkkejä.

Tätä historiallista kaarta ajatellen olisi hyvä nähdä, että kautta aikojen kirkkojen elämässä on näkynyt rohkean uskon rinnalla myös niiden huoli itsestä, omasta vallasta ja vaikutusmahdollisuuksista. Ihmiset, jotka antavat kaikkensa uskolle, haluavat malttamattomasti todistaa, että muidenkin elämässä tarvitaan juuri heidän totuuttaan.

On lohdullinen ja vapauttava kokemus nähdä oma paikkansa kristillisen kulttuurin ”osana”. Voin katsoa mietteliäästi ajassa taaksepäin vaikkapa niitä vakavamielisiä suomalaisia pappismiehiä, jotka 1800-luvun lopulla kirjoittivat naisten vapautusliikettä, kirjallisuudessa noussutta naturalismia ja ennen kaikkea tapakulttuurin höltymistä vastaan.

He hävisivät käytännössä jokaisen taistelunsa. Jos he tulisivat tänään meidän keskellemme, he kauhistuisivat pahemman kerran. Silloin me kaikki keskenämme erilaiset kristityt joutuisimme vakuuttamaan heille, että kyllä tässäkin ajassa voi elää kristittynä.      

Kuitenkaan usko ei tyhjenny kulttuuriin, koska siinä on pohjimmiltaan kysymys identiteetistä.

Uskon antamat vastaukset – kuten Jeesuksen sanat ”minä olen tie, totuus ja elämä” – muuttuvat uskovan ihmisen elämässä yhä uudestaan kysymyksiksi, joihin hän etsii omaan aikaansa ja paikkaansa kolahtavia, iskusanoja konkreettisempia vastauksia.

Konkreettisten vastausten takana pysyvät perimmäiset kysymykset: ”kuka minä olen?”, ”millaiseksi minä koen elämän?”, ”rakastanko minä, rakastetaanko minua?” Uskossa on viime kädessä kysymys merkityksistä, joita kristitty antaa elämälleen kulttuurinsa valossa.

Näissä identiteettiä koskevissa kysymyksissä – jotka ovat kaikille yhteisiä – uskovalla ihmisellä on hyvä tilaisuus kohdata sellainen lähimmäinen, joka ei usko ja jolle kristillisyys ei merkitse mitään. Kirkossa ja sen herätysliikkeissä aika näyttää ainakin osittain avautuneen tähän suuntaan.

Kun ateistit julistivat muutama kuukausi sitten bussien kyljissä, että Jumalaa ei ole ja kehottivat ihmisiä nauttimaan elämästä, herätysliikkeissä vastattiin perinteestä poikkeavalla mainoksella: Ihmisiltä ei kysyttykään, missä he viettävät iäisyytensä. Heitä kehotettiin olemaan murehtimatta ja iloitsemaan elämästä, sillä Jumala on.

Olisikohan hän tällaisena lähempänä hengellisen elämänsä ydintä?

Olen viime aikoina miettinyt, mitä tapahtuisi, jos kirkossa saisi enemmän tilaa sellainen kristillisyys, jossa kristittyjen ja heidän yhteisönsä ydinkysymykset miellettäisiin ihmisen paljasta ydintä kohti kulkevan hengellisen elämän kautta.

Kristillisen uskon mukaan jokaisessa ihmisessä asuu Jumalan kaipuu, joka perustuu kaikkeen inhimilliseen, kaikkeen minkä voi nähdä ja kokea.

Miltä näyttää tällaisen uskon valossa ihminen, joka tulee alastomana maailmaan, kulkee omaa tietään ja lähtee täältä alastomana pois? Löytäisikö tällä tavoin ihmisen osansa tunnistava ihminen suuremman yhteyden muihin, eri tavoin elämäänsä jäsentäviin ihmisiin?

Kuvateksti:

Ei havaintoa. Toivoa ei kannata heittää, sillä kuka tahansa voi olla tietämättään uskonnollinen.

Kuva: Flickr