Uusperhe elää akvaariossa

• 22.05.2009 21:23
• Eila Jaatinen
• Kikka Nyrén

Uusperheen edesottamuksia seuraa moni silmäpari.

Kun eronneet vanhemmat solmivat uuden liiton ja perustavat uusperheen, syliin tulee koko paketti.

Perhettä, sen menestymistä, riitoja ja edesottamuksia seuraa kasvaneessa yhteisössä moni silmäpari. Eräs uuteen suhteeseen ryhtynyt totesi, että tuntee elävänsä lasin takana: kaikesta raportoidaan exälle tai kavereille, mummolle tai kummille — ja kaikki tarkkailevat toisiaan odottaen, mitä jää käteen.

— Alkuun on tukala havaita, että kaksinolo, uuden luominen ja entistä ehompi rakkaus saavat luvan toteutua lasten, entisten tapojen, vanhan purkamisen sekä uusien ja vanhojen sukulaisten ja ystävien ehdoilla. Lisäksi ajankäyttö väistämättä monimutkaistuu ja kaikenlainen muu hässäkkä lisääntyy Meitäkin oli heti alussa kahdeksan, kertoo Päivi Sutinen.

Siitä on nyt 15 vuotta, kun hän muutti lapsineen uuden miehensä ja tämän lasten luokse. Muutos mietitytti häntä niin paljon, että hän teki väitöskirjan uusperheiden ihmissuhteista.
Kasvatustieteen tohtori Päivi Sutinen on toisena kirjoittajana kirjassa Huonetta vai sukua (Kirjapaja 2008). Kirjan toinen kirjoittaja on toimittaja Kaisa Raittila. Molemmilla on omakohtaista kokemusta uusperheessä elämisestä. Lisäksi kirjaan on koottu aineistoa tutkittavilta ja tuttavapiiristä.

Kiellettyjen tunteiden listaa
Suomessa on noin 53 000 uusperhettä. Päivi Sutinen ja Kaisa Raittila toivovat kirjansa auttavan uusperheissä eläviä, niin että nämä voisivat paremmin tunnistaa sekavia ja jopa kiellettyjä tunteitaan sekä etsiä omia ratkaisujaan tilanteensa ongelmiin.

— Kiellettyjä tunteita tulee paljon, eikä kenellekään oikein voi uskoutua, toteavat Raittila ja Sutinen.

— Aina loukkaa jotakuta. Asiassa on niin monta ihmistä mukana.

Uusperheessä kaikki ei suinkaan mene myyttien mukaan, ei hyvässä eikä pahassa.

— Sitä ajattelee, että on jo virheensä tehnyt ja että on vanhempi ja viisaampi, kunnes huomaa, että jokainen ihmissuhde ja jokainen perhe tarvitsee oman rakentamisvaiheensa, muistelee Kaisa Raittila.

— Kahdenkeskinen aika jää väliin, hän huokaa.

Kemiat eivät aina kohtaa
Alku on vaikeaa myös monien kipeiden tunteiden takia, joita erossa on vielä purkamatta. Lapset voivat suhtautua kielteisesti perheen uusiin aikuisiin.

Raittila ja Sutinen ovat sitä mieltä, että lasten biologisten vanhempien tulee saada säilyttää asemansa ja että uusperhe ei tee toisen vanhemman uudesta puolisosta kenellekään isää tai äitiä.

Uudessa tilanteessa kummittelee helposti myös ikiaikainen pahan äitipuolen myytti.

— Lasten mielestä ei osaa tehdä mitään oikein. Ja välillä tuntee itsensä ulkopuoliseksi, kun lapset ryhtyvät isänsä tai äitinsä kanssa muistelemaan menneitä ja vertailemaan perheiden tapoja, kertoo Raittila.

Aina eivät myöskään kemiat kohtaa. Raittilan mukaan on myytti, että etenkin naiset rakastavat automaattisesti kaikkia lapsia. Toisinaan käy niin, että varsinkin isojen lasten kanssa välit jäähtyvät vuosikausiksi jopa mykkyyden ja kohtaamattomuuden asteelle.

Isät ja äidit kärsivät kovasti yhteyden katkeamisesta omiin lapsiin, mutta joskus niin vain käy. Nuoria ei voi pakottaa tapaamisiin eikä pitämään yhteyttä.

Suvun ja perheen kaava katkeaa
— Myös uusperheen ulkopuoliset joutuvat usein kriisiin, huomauttaa Kaisa Raittila.

Kumman ystävät säilyvät, jos tilanne on haavoittunut? Pitääkö uusperheen äidin ja isän uhrautua ja piilottaa omat tunteensa sovun vuoksi? Miten uuden puolison vanhemmat suhtautuvat asiaan? Menettääkö yksin jäänyt kaikki entisen puolison sukulaiset?

— Perheen kaava, tapahtumien kulku vihkimisestä hautaan ja seuraavien sukupolvien elämään — kaikki tämä särkyy perheen hajotessa. Sen taakan kanssa on vain opittava elämään, sanovat Raittila ja Sutinen.

Ihanneperhettä ei ole — eikä myöskään uudesta alusta synny ihanteellista uutta.

— Parasta on suhtautua realistisesti, miettiä, millainen juuri tämä meidän perhe nyt on — ja millainen siitä tulee.

Muistot ja vieraus
”Kipeimpiä asioita erotessa on muistojen kuolema tai turhautuminen”, kirjoittavat tekijät kirjassaan Huonetta vai sukua.

Mitä kaikesta eletystä on jäljellä? Oliko se minkään arvoista?

Vasta hitaasti yksilöt kasvavat kokemaan, että kaikki aika on ollut arvokasta ja että muistot eivät kuolekaan.

Vieraannuttajaksi kirjoittajat kutsuvat sellaista erossa ehkä yksinjäänyttä, joka tekee kaikkensa sabotoidakseen uuden perheen elämää. Tämä pyrkii pitämään kiinni tavoistaan, kertaa alkuperäisen perheen muistoja ja hyviä hetkiä, moittii uutta puolisoa ja ehkä lasten eronnutta vanhempaakin.

Uusperheen arjen pyörityksestä vastaava vanhempi saa kuulla kunniansa: hän ei osaa mitään, ei tunne lapsia, ei ole yhtä hyvä ja vilpitön kuin oma äiti tai isä. Pitemmällekin haukkuminen voi mennä, ja juopa, joka näin monesti aiheutetaan, koskee lapsia kovasti.

— Kateus, mustasukkaisuus ja ulkopuolisuus ovat vaikeita tunteita yksinjääneen — tai lapsitta jääneen — puolison kestettäviksi, sanoo Päivi Sutinen.

Sopimukset lasten huoltajuudesta ja tapaamisista ovat monesti vaikeita niihin liittyvän vielä vereksen tunneilmastonkin takia.

Ulkopuolisten asenteet ”kakkosvanhempaa” kohtaan voivat olla ristiriitaiset: varsinkin äiti joutuu tuleen, jos lapset jäävät isälle. Mikä se sellainen äiti on, joka voi elää ilman lapsiaan?

Lehdissä kaunis kiiltokuva
Kaisa Raittila ja Päivi Sutinen naureskelevat aikakauslehtien uusperhetarinoille, mutta vakavoituvat sitten. Eihän lehdissä voi kertoa totuutta, ja kuka tietää, mikä on milloinkin kenenkin totuus ja näkökulma.

— Lapsia ja nuoria varjellakseen useimmat puhuvat vain kaunista ja neutraalia eroistaan ja uusista liitoistaan, on Kaisa Raittila huomannut.

— Tämä kirja pyrkii antamaan vertaistukea: saman kohdanneita on paljon.

Onko tässä kaikessa — uusperheen elämässä — sitten mitään hyvää? Naiset ovat pitkään vaiti.

— No saahan tästä huumoriakin pöytään, tokaisee Raittila vihdoin.

— Ja onhan uusperhe kuitenkin aina uusi mahdollisuus muodostaa perhe, jossa haluaa elää.