Kiitollisuus. Uusi aamu on lahja.

Uuteen aamuun

• 18.02.2013 13:47

Rukous ja usko – onko toista ilman toista? Rukoillessani uskon, joskus heikosti, että minua kuullaan. Että on Hän, Toinen, jolle puhun. Hän, Jumala, on minulle salattu, sellainen, jonka vain aavistan tai jota epäilen, mutta silloinkin jään sen toivon varaan, että Hän on.

Tarvitsen Häntä, Jumalaa, että saan hädän hetkellä jättää asiani suurempiin käsiin. Ja kun rukoilen, sanoitan hätääni. Joskus tivaan vastausta, mutta sitten huomaankin, että vastaus on siinä, että saan jättää taakkani Hänen kannettavakseen. Siitä saan voimaa elämääni.

Tarvitsen Jumalaa myös voidakseni osoittaa kiitollisuutta. Aihetta siihen olisi paljon useammin ja enemmän kuin mitä osaan tai muistan kiittää. Joskus, kuin hyvyyden lehahduksena, sydämen täyttää kiitos, vaikka siitä, että sain herätä aamuun, että aurinko paistaa, että kohdalle osui yllättävää hyvyyttä, että jaksoin vaikean ajan yli. Kiitollisuuskin on Hänen lahjaansa; se avaa ja avartaa elämää ja luo toivoa.

Tarvitsen Jumalaa myös anteeksiannon ja armon tähden, kun on pakko pyytää: Herra armahda minua.

Sanotaan, että rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Joskus myös sanatonta puhetta, huokailua ja ilman sanoja Jumalan eteen asettumista. Kun Jumala kerran on luvannut kuulla, miksei hän kuulisi myös sydäntemme huokauksia.

Jaakko Löytty veisaa: Rukoilla jos en osaisikaan / niin ikävöidä häntä saan, / saan sairastaa taas sylissänsä. / Käy, Herra, meitä siunaamaan. Tähän luottamukseen on hyvä jäädä.

Eeva Hurskainen

2. paastonajan sunnuntai