Tauti on jo tehnyt selvää jälkeä Mikko Kuuran sorminäppäryydestä.
Väärät juuret armahtaa ihmisen heikkoutta
Mitä meistä lopulta jää jäljelle, kysytään Saara Saarelan elokuvassa Väärät juuret pariinkin kertaan. Elokuva tarjoaa myös vastauksen, josta useimmat katsojat varmasti ovat samaa mieltä.
Oululainen perheenisä Mikko Kuura (Pertti Sveholm) ostaa kuolinpesiä ja pitää antiikkikauppaa, jonka hän on perinyt isältään. Isältään hän sai tietämättään muutakin – perinnöllisen Huntingtonin taudin. Sen oireet alkavat 35–50-vuotiaana: pakkoliikkeitä, vapinaa, dementiaa. Tautia ei voida parantaa, ja se johtaa kuolemaan 15–30 vuoden kuluessa sairastumisesta. Sairastuneen lapsilla sairastumisriski on 50 prosenttia.
Mikon sormet vapisevat jo, astioita särkyy, ja jalka lipeää helposti kadulla. Raavaalle miehelle tilanne on rankka.
Mikolla on vaimo (Milka Alroth), 15-vuotias tytär Pihla (Emma Louhivuori), kiinalainen adoptiotytär Lumi (Silva Robbins) sekä edellisestä avioliitosta poika Sakari (Niko Saarela). Lapsille olisi kerrottava, eikä se totisesti ole helppoa, varsinkin kun oma tytär on rakastunut ja suunnittelee juuri itsenäiseen elämään lähtemistä. Onko tauti jo hänessäkin? Entä aikuinen poika, joka ei aikoinaan innostunut kaupanpidosta ja on vuosia pakoillut maailmalla isänsä vaatimuksia – ja ehkä omaa itseäänkin? Miten hänelle voi asiasta mitään puhua?
Suloinen Lumi-tytär on vapaa tautitaakasta, mutta hänen juurensa ovat Kiinassa saakka. Oma varhaishistoria on vain joukko valokuvia ja toisten kertomia muistoja. Myös hän etsii juuria ja sijaansa perheessä.
Selja Ahavan ja Saara Saarelan käsikirjoitus on napakka ja syvä. Perheen ongelmat kasautuvat, sillä Mirjami-vaimon veli on jättänyt lainansa hoitamatt, ja takaajia odottaa vaativainen pankki ja ulosottomies.
Väärät juuret näyttää erinomaisesti paitsi tautiperinnön raskauden, myös sitäkin laajemmat ja yleispätevämmät juuret. Äitimme ja isämme vaikuttavat meissä niin kuin menneet polvet vaikuttivat puolestaan heissä. Tästä syntyy ketju, josta on paha mennä sanomaan, missä kohdin ketjussa on ”vääriä” lenkkejä. Elämä vain on, oikea tai väärä.
Niinpä Mirjamin kiukutessa hulttio veljestään viinaan menevälle äidilleen (Vieno Saaristo) äiti antaa oikeutetusti takaisin täyslaidallisen: Ei ole minullakaan ollut helppoa. Kun renttupojalla kaikki on pettänyt, äiti on saanut olla viimeinen turva. Yhä uudelleen.
Elokuva on yleissävyltään armollinen vaikka nostaakin esiin ihmiselämän haurauden ja muistojen väistämättömän haihtumisen. Vain sukupolvi tai kaksi, ja muistotkin alkavat olla mennyttä. Tavat ja virheet jatkavat elinvoimaisina uusissa sukupolvissa, ellei joku ymmärrä toimia toisin.
Kuuran perhe oppii, että se lopulta tärkeintä ja kestävintä on myötätunto ja huolenpito.
Väärät juuret. Ohjaus Saara Saarela. Ensi-ilta 9.10.
Jaa tämä artikkeli: