Vaiettua ja vaikeaa

Vaiettua ja vaikeaa

Kirkossa voisi vaihteeksi keskustella uskosta ja opista – tai vaikka erilaisista sisäpiireistä.

Toimittaja ja viestintäkouluttaja Heli Karhumäki oli vuodenvaihteessa puuhanaisena adressissa, jossa vaadittiin fiksumpaa keskusteluilmapiiriä kirkkoon. ”Meillä on oikeus olla eri mieltä. Haluamme kuitenkin sitoutua siihen, ettemme käytä toisistamme loukkaavia sanoja”, adressissa todettiin.

Vaikka keskustelu on viime aikoina ollut kiivastakin, Karhumäki arvioi, että kirkon keskustelukulttuuri on mennyt eteenpäin harppauksin, sillä varsinaisia tabuja on enää vähän.

Kaikki asiat, joista kirkossa vaietaan, eivät ole kipeitä tai kielteisiä. Paljon ei puhuta esimerkiksi siitä, minkä Karhumäki on omilla korvillaan havainnut ja mikä hänen mielestään on aika hauskaa: luterilaisessa kirkossa on monia pappeja ja muita työntekijöitä, jotka rukoillessaan puhuvat kielillä.

– Ihmiset salaavat tämän kristillisyyteen edelleen hyvin mahtuvan armolahjan, jotta heitä ei pidettäisi omituisina. Minä huomaan sen, koska olen ilmiöstä kiinnostunut.

Paljon hankalampi vaiettu asia on Karhumäen mukaan vanhoillislestadiolaisten pappien asema ja se ahdistus, jota lestadiolainen opetus aiheuttaa seurakuntalaisissa.

– Vanhoillislestadiolaisille papeille on vakiintunut erioikeus suosia ja edustaa oppiaan, jonka mukaan vain vanhoillislestadiolaiset uskovaiset pelastuvat. Niinpä pienissä seurakunnissa ei-lestadiolaiset joutuvat ottamaan kirkolliset toimitukset vastaan papeilta, jotka pitävät heitä kadotukseen tuomittuina.

Karhumäki nostaisi keskusteluun myös lestadiolaisten järjestämät rippikoulut.

– Hyväksymällä ne kirkon johto riistää tuhansilta nuorilta oikeuden kuulla sanomaa evankeliumista, joka kuuluu kaikille.

Oma erityisryhmänsä ovat luottamushenkilöt. Valtaapitävien myötäily ja oman nahan varjelu saattavat Karhumäen mielestä selittää sitä, ettei heidän toimintaansa uskalleta arvioida.

– Luottamushenkilöillä on usein sekä heikot tiedot että laiskuutta ottaa selvää asioista. Varsinkaan jotkut puoluepoliittisista syistä rekrytoidut ehdokkaat eivät osallistu seurakunnan toimintaan. Isojakin päätöksiä tehdään vain sen niukan tiedon pohjalta, mitä paperilla eteen kannetaan.

Väärää opetusta

Kolumnisti ja helsinkiläinen kuntapoliitikko Jukka Relander sanoo, ettei kirkon ongelma ole vaikeneminen vaan pikemminkin vaikeus kuunnella toista. Toisaalta jos keskustelua käydään kuin kamppailua, sen sisältö ei hänestä välttämättä ole kuuntelemisen arvoistakaan.

Historioitsijana Relander etsii selitystä tämänhetkiselle kärjistyneelle keskustelulle parin sadan vuoden takaa, jolloin herätysliikkeet tarjosivat ihmisille turvaa maailmaa ja sen muuttumista vastaan. Nykykirkko jatkaa niiden perintöä. Ristiriitoja syntyy, kun nuoremmat sukupolvet eivät välttämättä pidäkään muutosta uhkana.

– Minun sukupolvelleni ja minua nuoremmille muutos on ainoa koti. Olemme syntyneet maailmaan, jossa halutaan vapautta. Tällaisessa tilanteessa ihmiset esittävät uskonnolliselle yhteisölle perustavalla tavalla erilaisia kysymyksiä kuin silloin, jos he hakevat siitä jatkuvuutta tai turvaa.

Näihin erilaisiin odotuksiin on mahdollista saada kirkosta vastakaikua Relanderin mukaan siksi, että Raamattu ja kirkon perinne ovat rikkaita, moniaineksisia ja ristiriitaisia.

– Ei Raamatun ohjeiden ristiriitaisuudesta silti seuraa sitä, että kirkossa saisi opettaa mitä tahansa. Joissakin tilanteissa on ihan mahdollista sanoa, että joku tulkitsee väärin. Itse sanon niin, jos joku viittaa hyvin julmaan, kostonhaluiseen ja armossaan niukkaan Jumalaan.

Vääränä opetuksena Relander pitää myös tuomitsemista ja eri tavalla ajattelevien tai vääränlaisina pidettyjen ihmisten ulossulkemista. Lievempi ja yleisempi ilmiö on sisäänpäinlämpiävyys.

– Sisäpiiriin kuuluvat ihmiset, jotka käyvät kirkolla töissä, ja se noin parinsadan aktiivin harrastuspiiri, joka työntekijöille on yhtä kuin seurakunta. He tekevät arvokasta työtä, mutta jos joku tulee siihen piiriin ulkopuolelta, he helposti kokevat, että nyt joku yrittää keikuttaa venettä.

– Monille aktiiveille seurakunta on kuin mitä tahansa yhdistystoimintaa. Leipomisella vain on jalo päämäärä. Näille ihmisille suurin ongelma ei välttämättä ole se, että seurakuntavaalien äänestysprosentti on niin matala.

Hylätyt opit

Suomen Teologisen Instituutin tutkija, teologian tohtori Timo Eskola ruotii tuoreessa Sudet saarnatuolissa -kirjassaan viime vuosina ilmestyneitä, kristinuskoa käsitteleviä kirjoja, joista monet markkinoivat hänen mukaansa uskonnotonta uskoa.

– Monilla kirjoittajilla näyttää menneen kaikki luottamus Raamattuun, kristillisiin opinkohtiin ja sakramentteihin. Uskon sisältöä ei haeta niistä, vaan enemmänkin uskonnonfilosofisesta pohdiskelusta. Myöskään Jumala-käsitystä ei rakenneta Raamatun tai kristillisen perinteen pohjalle.

– Näyttää siltä, että jos kirkossa johonkin Jumala-käsitykseen halutaan vielä pitäytyä, sen täytyy olla sellainen, ettei sitä tarkkaan määritellä eikä kenellekään sanota, mitä pitää uskoa. Se näkyy siinäkin, ettei uskontunnustusta pidetä tärkeänä. Uskonnoton usko ei ole enää minkään yhteisön uskoa, vaan pikemminkin äärimmäistä individualismia.

Osa samaa ilmiötä on Eskolan mukaan se, että kirkon oppia väheksytään. Hän viittaa Kirkon tutkimuskeskuksen tekemään kyselyyn, jonka mukaan kirkon työntekijöistä noin puolet pitää opillisia asioita tärkeinä.

– Samaan aikaan, kun perinteisistä opeista ei haluta keskustella, ne pyritään korvaamaan joillakin muilla opeilla. Varsinkin sovitusoppi on monille vaikea. Taustalla on iso ihmiskäsitykseen liittyvä kysymys, sillä sovitustahan tarvitaan vain synnin takia. Onko totuudenmukainen kuva ihmisestä se, että hän on syntinen suhteessa Jumalaan ja myös toisiin ihmisiin? Saako kirkko enää julistaa syntiä ja armoa?

– Sovitusopin hylkäämisellä on myös laajempia seurauksia. Jos sovitusta ei tarvita, ei tarvita myöskään kolmiyhteistä Jumalaa, jonka Poika tulee maailmaan auttamaan ihmisiä synnin ongelman tähden. Nyt ollaan kovasti purkamassa kolminaisuusoppia.

Eskolan mukaan Suomessa on vallalla raamatuntulkinta, jossa Jumalan ilmoituksen näkökulma on jätetty pois ja tekstit pyritään pelkistämään vain ihmisten toiminnaksi.

– Se voi johtaa joko eettisen uskontulkinnan suuntaan, jolloin uskonto nähdään lähimmäisenrakkautena, tai uskonnottomaan uskoon. Näistä kannattaisi keskustella.

Keskustelun sijaan Eskola sanoo törmänneensä hengenheimolaisten hakemiseen. Todellista vuoropuhelua eri tavalla ajattelevien kanssa käydään vain harvoin.

– Kirkon tilanne on sekava. Se ei ole jakautunut kahtia vaan moneen osaan. Se on sirpalekirkko, jossa pienryhmät taistelevat keskenään vallasta ja koettavat saada äänensä kuuluviin.

– On vähän hassua, että ei-kirkollisissa lehdissä toimittajat näyttävät vielä haluavan jonkinlaisen yhtenäiskirkon ja vaativat arkkipiispaa käyttämään isännän ääntä, vaikka eihän kukaan sellaiseen usko eikä kukaan sellaista kuuntelisi.

Tyhjää puhetta

Opillisista kysymyksistä ja uskon sisällöistä kaipaisi keskustelua myös pappi ja tohtorikoulutettava Marjaana Toiviainen. Niistä pitäisi hänen mielestään puhua ensinnäkin siksi, että kirkko on osa moniuskontoista yhteiskuntaa ja maailmaa. Se, mikä jo näkyy seurakuntalaisten arjessa, ei kuitenkaan vielä näy kirkon toiminnassa.

– Kirkossa pidämme itseämme uskonnollisuuden asiantuntijoina, mutta olemmeko avoimia moniuskontoisuudelle? Toiviainen kysyy.

Hänen mielestään kirkon tehtävä on toimia dialogin edelläkävijänä ja rakentaa armon ja tasa-arvoisten kohtaamisten yhteisöjä, joissa eroja ei tarvitse peittää.

Toinen syy, miksi uskon sisällöstä Toiviaisen mielestä kannattaisi puhua, on yksinkertaisesti se, että sillä on niin paljon annettavaa ihmisille.

– Meillä on merkitysrakenteita ja identiteetin rakennuspalikoita, joiden arvoa emme tunnu tajuavan.

Erityisesti armosta saisi puhua rohkeammin.

– Armo kääntää oikeudenmukaisuuden nurin, käy kohti ja ravistelee rakenteita. Se kyseenalaistaa ja luo vastakulttuuria.

Myös kristillinen käsitys ihmisestä samanaikaisesti pyhänä ja syntisenä sekä ajatus ihmisiä kohtaavasta Jumalasta ovat Toiviaisen mielestä ainutlaatuisia.

Se, että kristinuskon sisällöistä puhuminen tuntuu usein jäävän niin pinnalliseksi, johtuu Toiviaisen mukaan kirkollisen perinteen painolastista.

– Meillä on kahdenlaista teologisen puheen perinnettä. Toinen on ahdasta, moralistista ja järkeen vetoavaa absoluuttisten uskontotuuksien kieltä. Usein se on herätysliiketaustojen vaikuttamaa.

– Toinen on siitä toipuville osoitettua jonkinlaista traumaterapiateologiaa, joka on valitettavan hallitsevaa. Se jättää ulkopuolisiksi useimmat kristityt.

Uskonnolliseen traumaterapiaan kuuluu Toiviaisen mukaan se, että monet keskeiset kristilliset käsitteet, kuten synti, armo, ylösnousemus ja ristinkuolema koetaan ongelmallisiksi ja koetetaan peittää tai riisua pois. Jäljelle jää tyhjä puhe.

– Kaipaisin perinteemme mysteereistä ja yhteisestä uskontunnustuksesta nousevaa rehevää ja rehellistä teologiaa, joka vastaisi siihen, miksi aikuinen, rationaalinen ihminen uskoo Jumalaan ja mitä se hänelle tarkoittaa.


Heli Karhumäki on vieraana Lepopäivän illassa su 2.2. klo 17.45 Pyhän Laurin kirkossa, Kirkkotie 45.
 

Jaa tämä artikkeli: