Vaikea kysymys
Jotkut pitävät vanhoja asioita ja perinteitä ylipäätään pahoina ja vastustavat niitä. Ja onhan paljonkin juhlallisia traditioita, kuten yksinvaltius, patriarkaatti ja härkätaistelu, jotka täytyy päättäväisesti hylätä, koska ne ovat väärin.
Kuitenkin uudet asiat voivat olla vähintään yhtä pahoja. Aikakaudella, jota hallitsee usko teknisen edistyksen hyvyyteen, uusia koneita ja menetelmiä myös pulppuaa laboratorioista ja keksijänpajoista tasaisena virtana. Niitä pidetään tutkimattakin parempina kuin vanhoja. Uudet asiat lupaavat vaurasta, makeaa elämää. Siksi ne menevät viheltäen läpi.
Ja koska kaikki käy nopeasti, ei kukaan heti huomaa, jos ne ovatkin ennen näkemättömän pahoja. Se tajutaan aina vasta, kun maito on jo kaatunut, olipa kysymys ydinpommista tai Talvivaarasta.
Viisas itkisi ennen kuin sattuu. Mutta viisaathan eivät viihdy siellä missä visioidaan ja innovoidaan.
Turkistarhaus, kuten koko muukin eläinteollisuus, on upouusi keksintö. Kun sitä alle sata vuotta sitten pystytettiin, kukaan ei ajatellut asiaa oikean ja väärän kannalta. Ajateltiin ainoastaan seteleitä ja kolikoita. Kului jokunen vuosikymmen. Miljoonien kettujen, minkkien ja supikoirien elämä heitettiin menemään. Miljoonia kertoja täytyi ihmisten sylkeä Luojan kasvoille, kunnes totuus alkoi valjeta hitaimmillekin. Oli tehty paha virhe.
Sitten armon vuonna 2012 lähes 70 000 suomalaista antoi tukensa muutaman kansalaisjärjestön muotoilemalle esitykselle, että turkistarhaus lopetettaisiin Suomessa. Pian on kansanedustajien vuoro ilmaista kantansa. Tapaus on jo nyt kirkas valopilkku suomalaisen demokratian historiassa.
Mutta mistä oikeastaan äänestetään? Ei toki siitä, onko turkistarhaus moraalisesti hyväksyttävää vai ei. Selviöistä ei ole tapana äänestää.
Sen sijaan kansalaiset kysyvät edustajiltaan nyt, onko kosmisten mittojen rikos sallittava silloin, kun se kohentaa isänmaamme ”kilpailukykyä”.
Jaa tämä artikkeli: