Uusia ystäviä. Nicoleta Vlachos (vas.) ja Sheeru Sharma vaihtoivat yhteystietoja HelsinkiMission Albertin olohuoneessa. Myös Nicoletan poika Alexandros löysi olohuoneesta kavereita.
Vailla verkostoja
Koko kylä kasvattaa -ajatus on kaukana monen kaupunkilaisperheen todellisuudesta. Arjen tukiverkostot ovat puutteelliset, vaikka apu voisi olla seinän takana.
Teksti Laura Pörsti
Kuva Sari Tammikari
Kun laajasalolainen Nicoleta Vlachos, 23, ja hänen puolitoistavuotias poikansa Alexandros syksyllä vierailivat sukulaistensa luona Kreikassa, tapahtui ihme: taaperon äiti sai nauttia sukupäivällisistä rauhassa.
– Serkkuni söi kysymättä nopeasti ja otti sitten Alexin hoitoonsa. Suomessa kukaan oman perheen ulkopuolinen ei koskaan edes kysy, voisiko pitää lasta ruokailuni ajan, Vlachos hämmästelee.
Hän korostaa, että hoitaa tietysti itse lapsensa, mutta olisi kiitollinen, jos joku joskus tarjoaisi apua. Niin ei tapahdu, koska suomalaisesta vanhemmuudesta on jossakin kohtaa tullut yksilösuoritus.
– Pitää valita, millainen äiti haluaa olla, lukea kaikki materiaali siihen liittyen ja noudattaa valitsemaansa tapaa orjallisesti. Se on koomista mutta välillä myös ahdistavaa, Vlachos toteaa.
Yksilöllisen vanhemmuuskulttuurin seurauksena moni kaupunkilainen lapsiperhe kärsii verkostojen puutteesta.
– Nykyään muutetaan paljon eikä naapureiden kanssa enää ole sellaisia suhteita, että lapsia hoidettaisiin vuorotellen. Kuitenkaan väsymys, rasittuneisuus ja vaikeat synnytykset eivät ole loppuneet, tulkitsee Helsingin kaupungin neuvola- ja perhetyön päällikkö Sonja Mattila.
Hän näkee työssään, että perheiden jääminen yksin lisää riskiä isompiin ongelmiin.
– Jo pieni tuki auttaisi useimmat pahimman yli.
Kaupungissa ystäväporukat ovat monesti korvanneet sukulaiset, mutta avun pyytämisen kulttuuri ei ole siirtynyt niihin kovin tehokkaasti. Nicoleta Vlachoksen kokemus on, että moni vanhoista ystävistä jäi lapsen synnyttyä.
– Ystävilläni ei ollut lapsia eivätkä he ehkä ymmärtäneet, kuinka väsynyt olin. Itsekään en osannut tuoda sitä esille. En vain pystynyt lähtemään myöhään illalla vauvan kanssa kahville, ja lopulta ei enää kutsuttu, Vlachos sanoo.
Hänen vanhempansa ovat auttaneet tarvittaessa, mutta kaikilla ei ole sellaista vaihtoehtoa.
– Viranomaisten rinnalle tarvittaisiin taas sellaista yhteiskuntaa, jossa naapurilta voi pyytää apua, Sonja Mattila toteaa.
Suihkussa käyminen rauhassa, kaupassa kipaiseminen, hetki kotitöiden tekemiselle. Tällaisiin arkisiin tilanteisiin apua kaipaisiIlmarin, 5, ja Inkerin, pian 2, äiti Sini Virtanen, 34.
– Näin pieniä juttuja varten en kehtaa pyytää anoppia tulemaan bussilla Vantaalta, pohjoishaagalainen Virtanen toteaa.
Hänellä on apuna myös oma äiti. Lisäkäsille oli silti tarvetta, kun Virtanen oli leikkauksessa eikä pystynyt sen takia nostamaan lapsia.
– Soitin kaupungin kotipalveluun ja sain hyvää apua: työntekijä tuli seuraavana päivänä viemään lapset ulos. Hän kuitenkin korosti, että palvelun käytöstä ei tule merkintää mihinkään. Jäin miettimään, pitäisikö avun pyytämistä hävetä, Virtanen sanoo.
Äitiyden yksinäisyyden hän muistaa erityisesti siltä ajalta, kun Ilmari oli pieni. Lähellä oli kyllä leikkipuisto ja kaupungin perhepaikka, mutta niissä käyvillä äideillä tuntui olevan jo valmiit porukat.
– Olin tuore äiti ja tuntui, ettei minulla oikein ole fiksua sanottavaa. Oli vaikea mennä juttuihin mukaan, hän muistelee.
Hulluinta verkostojen puutteessa on, että eriytyminen ei ole kenenkään tavoite.Annen, 37, perheessä ei ole lapsia, mutta hän auttaisi mielellään rankkaa pikkulapsivaihetta eläviä kavereita.
– Joskus olemme mieheni kanssa tarjoutuneetkin lastenhoitoavuksi. Kukaan ei kuitenkaan ole pyytänyt, hän toteaa.
Sini Virtasen kokemus on, että perheet, joissa on lapsia ja ne, joissa ei ole, eriytyvät helposti.
– Seurauksena toisen elämäntilannetta voi olla vaikea ymmärtää. Lapsettomat saattavat kuvitella, että täällä minä vaan makaan kotona lasten kanssa, hän kärjistää.
Anne on ystäviltään kuullut lukuisia juttuja vauva-arjen työläydestä. Lapsettomalle saattaisi joskus olla helpompaa, että valituksen sijaan pyydettäisiin reilusti apua.
– Toisaalta ymmärrän ystäviäni. Olemme käyneet pitkään lapsettomuushoidoissa ja puhuneet asiasta avoimesti, joten he ovat olleet kanssani hyvin varovaisia. Joskus siihen on ollut aihettakin, Anne myöntää.
Silti arkinen auttamisverkosto kuulostaa hänestä hyvältä. Hänellä olisi energiaa leikkiä lasten kanssa monesti enemmän kuin arkea pyörittävillä vanhemmilla.
– Ihannetilanteessa ihmiset osaisivat sekä tarjota että pyytää apua. Ulkopuolelta on helppo nähdä, että moni perhe tarvitsisi sitä.
Tänä syksynä Sini Virtanen otti ohjat käsiinsä. Hän perusti Pohjois-Haagan asukastilassa joka tiistai kokoontuvan avoimen leikkikerhon.
– Se on sekä vanhempien että lasten tapaamista varten, koska meidän asuinalueellamme ei kerhoja ole ihan lähellä, Virtanen sanoo.
Nicoleta Vlachokselle iso löytö oli HelsinkiMission järjestämä Albertin olohuone, joka on muutamana päivänä viikossa avoin tila vanhemmille, lapsille ja senioreille. Sen Töpinätöppöset-jumpparyhmässä hän tapasi ensimmäistä kertaa toisia äitejä.
– Oli ihana yllätys, miten paljon vertaistukea sieltä sai. Tajusin, että olen ihan hyvä äiti, vaikka tekisinkin asioita eri tavoin kuin muut, Vlachos kiittelee.
Pohjois-Haagan leikkikerho löytyy Facebookista.
Lisätietoja: shvirtanen@gmail.com.
Albertin olohuone toimii osoitteessa Albertinkatu 33.
Lisätietoja: paivi.raikkonen@helsinkimissio.fi.
Jaa tämä artikkeli: