Väkevän draaman Jenufa
Ääni huippukunnossa. Kansallisoopperan Jenufassa Karita Mattila esittää sydänverellä maalaistyttöä, jota julma kohtalo ei jätä rauhaan. Kuva: Heikki Tuuli/Suomen Kansallisooppera

Ääni huippukunnossa. Kansallisoopperan Jenufassa Karita Mattila esittää sydänverellä maalaistyttöä, jota julma kohtalo ei jätä rauhaan. Kuva: Heikki Tuuli/Suomen Kansallisooppera

Väkevän draaman Jenufa

Oopperalaulaja Karita Mattila on Leoš Janáčekin oopperoiden naishahmojen tulkkina maailmanlaajuisestikin ylivoimainen. Hänen rooleihinsa luoma intensiteetti on jo lähes pelottavaa – miten taiteilija kestää tuollaista vereslihalla olemista illasta toiseen? Syytä huoleen ei kuitenkaan ole, sillä Karita Mattila on teatterin ammattilainen, joka säilyttää kontrollin äärimmäisissäkin tunnetiloissa.

Kansallisoopperan Jenufassa La Mattila piirtää sydänverellä roolin maalaistytöstä, jota julma kohtalo ei jätä rauhaan. Jenufan nimiroolissa Mattila pääsee myös laulamaan omimmilla alueellaan ja tulee siten todistaneeksi, että vuosikymmeniä kestäneestä urasta huolimatta ääni on edelleen huippukunnossa.

Oopperan vahvoihin naisrooleihin kuuluu ehdoitta myös Päivi Nisulan Kostelnička, Jenufan kasvattiäiti, joka pelastaakseen kasvattinsa kunnian surmaa tämän aviottoman lapsen. Nisulan sopraanon volyymi täyttää vaivatta koko salin, mutta olennaisempaa on se koskettavuus, minkä hän traagiseen rooliinsa saa valetuksi.

Mattilan ja Nisulan yhteistyö – joka muuten alkoi jo yli 30 vuotta sitten Sibelius-Akatemian oopperastudiossa – oli riipaisevan kaunista katseltavaa. Ei ihme, että kumpikin taiteilija sai illan suurimmat bravo-huudot.

Aivan naisten kintereillä tulevat myös Jenufan miehet. Steva (Jyrki Anttila) on Jenufan lapsen isä, mutta menee naimisiin toisen tytön kanssa. Laca (Jorma Silvasti) on rakastanut Jenufaa koko ikänsä ja valmis menemään tämän kanssa naimisiin, vaikka Jenufa on ankaran ja ahdasmielisen kyläyhteisön silmissä menettänyt kunniansa.

Anttilan tenori kalskahtaa komeasti ja Silvasti tekee liikuttavan roolityön hyväsydämisenä Lacana. Jorma Silvasti on kertonut jättävänsä lavat tämän roolin myötä. Kuullun perusteella ainakaan äänellisesti siihen ei ole mitään syytä.

Kansallisooppera on tuottanut Jenufan yhdessä Hampurin oopperan kanssa. Olivier Tambosin ohjaus ja Frank Phillip Schlössmannin lavastus on niukkaa. Ne korostavat suljetuilla tiloilla henkilöiden sielun vankiloita. Ensimmäisessä näytöksessä taustalla lainehtii vielä kullankeltainen viljapelto, mutta toisessa näytöksessä iso kivenlohkare ja kaksi valtaisaa seinäelementtiä alleviivaavat sekä Jenufan että kasvatusäidin ahdistusta.

Koko produktio palvelee Janáčekin suurenmoisen kuvailevaa ja dramaattisesti iskevää voimakasta musiikkia. Tsekin kielen luonnollista sanojen ja lauseiden rytmiä täydellisesti mukaillen se syväluotaa roolihahmojensa sielun liikkeitä. Koko oopperaa leimaavaa ahdistus ja sanattoman uhan teema viritetään jo alun pelottavissa ksylofonin sävelissä.

Tsekkiläiskapellimestari Jakub Hruša rakentaa Jenufaan suuria nousuja, mutta onnistuu silti säilyttämään balanssin laulajien ja suuren orkesterin välillä.

Jenufa on loistava esimerkki 1900-luvun alun realismista oopperassa. Leoš Janáček todistaa, että ooppera ei ole – vastoin joidenkin ennakkoluuloja – puuterintuoksuista yläluokan seurapiiriviihdettä, vaan meitä kaikkia koskettavia tarinoita meistä ihmisistä.

Risto Nordell
Leoš Janáček: Jenufa. Ensi-ilta 24.1. Suomen Kansallisoopperassa.

Jaa tämä artikkeli: