Välinpitämättömyyttä, rikoksia ja muita mielen murheita
Jos et suosi vauhdikkaita toimintadekkareita, tarjolla on runsain määrin ihmismieltä ja yhteiskuntaa luotaavia rikostarinoita.
Joissakin rikostarinoissa olennaisin asia on rikoksen jälkivaikutus tekijässä.
Ruotsalainen kirjailija Johan Theorin voitti toukokuussa pohjoismaisen Lasiavain-dekkaripalkinnon edellisvuoden parhaasta rikosromaanista. Palkittu teos Nattfåk ilmestyi tänä keväänä suomeksi nimellä Yömyrsky. Theorinin seurassa viihtynevät nekin, jotka eivät tavallisesti dekkareita lue.
Nuoripari muuttaa lapsineen Tukholmasta Öölannin saarelle ja alkaa remontoida vanhaa autiona ollutta kartanoa. Pian kuolema käy talossa, ja vähitellen vanhat saarelaistarinat ja perheen kokemukset Tukholmassa alkavat lähestyä toisiaan.
Theorin on syvästi inhimillinen kirjoittaja. Hänen maailmassaan on myös lapsia, vanhuksia ja kotieläimiä. Tavallista arkea eletään niin lapsiperheessä kuin palvelutalossakin luontevasti ja aidon tuntuisesti. Rikoskin on osa elämää, ja niitä tekevät ihan tavalliset ihmiset – usein melkein epähuomiossa ja oman toheloinnin seurauksena. Lukijan ei tarvitse kauhistella suurta metafyysistä pahuutta. Sen impulssit voi vaistota läheltä, ihan omasta sisimmästä.
Islantilainen Arnaldur Indridason on kirjassaan Talvikaupunki hyvin Theorinin kaltainen tarinoija, ehkä tässä kirjassa hänen päähuomionsa kiinnittyy vielä tavallistakin enemmän pienessä islantilaiskaupungissa vallitseviin asenteisiin.
Koulupoika löytyy kotitalonsa pihalta kuolleena. Onko kyseessä rasistinen viha, onhan pojan koulussa opettajiakin, jotka eivät katsele hyvällä silmällä maahanmuuttajia? Elias-pojan äiti Sunee on lisäksi kotoisin Thaimaasta, eronnut ja yksinhuoltaja. Miksi järjettömältä tuntuva väkivalta on kohdistunut kilttiin ja iloiseen lapseen?
Arnaldur kuorii taitavasti esiin islantilaisten asenteita maahanmuuttajia kohtaan. Heitä tarvitaan töihin, mutta kuinka paljon he saavat säilyttää oman identiteettinsä, ja miten koulu onnistuu kasvattamaan lapset monikulttuurisuuteen? Talvikaupungissa kurkistetaan tapausta selvitettäessä monenlaisiin perheisiin ja niiden sisäisiin valtasuhteisiin. Usein lukijaa kylmää.
Voi meitä ja meidän lapsiamme, tekisi mieli huokaista, kun totuus selviää.
Koko yhteiskunnan tilaa ja islantilaisten nuorten pahoinvointia luotaa myös Árni Thórarinsson kirjassaan Ylitse muiden. Köyhien ja rikkaiden, maahanmuuttajien ja kantaväestön välit kiristyvät, nuorten huumeongelma pahenee, uskonnon varaan rakentuva arvopohja ohenee, ja ulkomaiset yritykset saapuvat saaliinjaolle, josta osansa pyrkii saamaan myös media.
Árni on taitava kirjoittaja, mutta jännitettä vähentää hieman juonen monitahoisuus. Huoli yhteiskunnan tilasta on kuitenkin aito ja osuva. Toimittaja Einarin kokemuksia Pohjois-Islannissa on hauska lukea, ja mies itse tuntuu sympaattiselta ja kasvukykyiseltä.
Samaa yhteiskunnallista linjaa jatkaa vuonna 2008 Johtolanka-palkinnon saanut suomalainen Marko Kilpi toisessa kirjassaan Kadotetut. Kuopiolainen vanhempi konstaapeli pohtii suomaisen yhteiskunnan arvoja ja nuorison pahoinvointia. Hänen päähenkilönsä poliisi Olli Repo on pannut merkille, kuinka lapset, joiden vanhemmat ovat päihdeongelmaisia, ja lapset joiden vanhemmat panostavat uraansa tavallista painokkaammin, oireilevat tismalleen samalla tavalla. He jäävät paitsi samoista asioista. He jäävät ilman huomiota, heillä ei ole rajoja, ei juuri rakkautta, eikä heidän peräänsä kukaan huutele. He ovat verkkoyhteisöjen kasvattamia, keinotodellisuuksien hautomia ihmisenalkuja, joiden elämässä on elintärkeillä alueilla pirstaleisia aukkoja. Ne on tukittu hätäisesti umpeen rahalla, keinotekoisuudella ja valheilla. Sellaisen päälle pitäisi elämä perustaa.Kilvessä on pikkuisen yhteiskunnallisen saarnaajan vikaa, mutta se ei haittaa, sillä asia on painavaa ja osuu. Todellisuus tuntuu myös toteuttavan fiktion ennen kuin kirjan painomuste ehtii kuivua.
Ruotsalainen Inger Frimansson sukeltaa rikoksen jälkeiseen ihmismieleen kirjassaan Kissa joka ei kuollut. Lukijalle on alusta lähtien selvää, kuka teki ja mitä. Kiinnostavaa on seurata, miten ihminen murenee tekoonsa. Beth on ihan tavallinen opettaja, jonka kaksostytöt kuolivat heti synnyttyä. Hän joutuu tapaamaan dementoitunutta, hankalaa äitiään ja on syvästi kiintynyt kumppaniinsa Ulfiin. Mutta sitten kesämökin maisemaan ilmestyy outo kulkija, ja Beth päättää puolustaa reviiriään.
Voiko siis kenestä tahansa tulla tappaja, jos olosuhteet osuvat kohdalleen?
Elävät ihmiset ja rehevästi hengittävä luonto saavat viihtymään kirjan parissa. Afrikan kierroksesta en ole ihan vakuuttunut – tarvittiinko sitä todella?
Järjettömästä teosta lähtee liikkeelle myös Sven Westerberg kirjassaan Lieskoja yössä. Brittituristi tappaa yöllä maanmiehensä ja puhkeaa huutoon jäädäkseen varmasti kiinni. Tapausta alkavat selvittää oikeuspsykiatri Hanna Skogholm ja eläkkeelle jäänyt tiedustelupäällikkö Lennart Brask – molemmat tuttuja hahmoja Westerbergin aikaisemmista kirjoista.Pian ollaan tutussa ja todellisessa historiassa: kuka tai ketkä halusivat YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöldin kuolemaa tai ainakin antoivat sen tapahtua? Miten Hammarskjöldin lentoturma vuonna 1961 liittyy Göteborgin lähellä tapahtuneeseen sairaan ihmisen tekemään rikokseen?
Skogholm ja Brask selvittävät menneisyyttä kumpikin tahollaan. Lukija saa nauttia tästä kaksoisvalotuksesta ja huomata, että myös sairaan ihmisen mieli on todellisuuden peili.
Johan Theorin: Yömyrsky. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2009. 432 s., 25,40 e.
Arnaldur Indridason: Talvikaupunki. Suomentanut Seija Holopainen. Blue Moon 2008. 302 s., 29 e.
Árni Thórarinsson: Ylitse muiden. Suomentanut Seija Holopainen. Bazar 2009. 382 s., 29 e.
Marko Kilpi: Kadotetut. Gummerus 2009. 396 s., 32 e.
Inger Frimansson: Kissa joka ei kuollut. Suomentanut Anu Koivunen. Like 2009. 357 s., 25 e.
Sven Westerberg: Lieskoja yössä. Suomentanut Laura Jänisniemi. Blue Moon 2008. 297 s., 29 e.
Jaa tämä artikkeli: