Tarinoiden voima. – Ihmisen perusominaisuus on halu kertoa toisille, mitä on tapahtunut. Jossain kohtaa mukaan tulevat liioittelu ja fantasia. Kerromme nekin totena, koska silloin tarina tuntuu mehevämmältä, pohtii professori Henry Bacon. Hänelle elokuvat kuuluvat samaan ja yhteiseen ikivanhaan kertomaperinteeseen.
Valkokankaan kestotähdet
Tänä päivänä elokuvateollisuus valitsee hyvin pitkälle tarinat, joita kerrotaan ja sankarit, joita ihaillaan. Oikea ja väärä ovat elokuvan kestotähtiä.
Teksti Natalia Kisnanen
Kuva Sirpa Päivinen
Elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon Helsingin yliopiston Taiteiden tutkimuksen laitokselta haluaisi uskoa, että elokuvilla olisi moraalia kohottava vaikutus.
– Suhteet ovat kuitenkin hyvin usein käänteisiä. Maallistuneessa yhteiskunnassa elokuvalla voi olla lohduttajan rooli, jonka se on osittain vienyt uskonnolta, Bacon tuumii.
Eli vaikka asiat ovat arkitodellisuudessa huonosti, ihmispoloisesta tuntuu paremmalta, kun paha saa palkkansa edes elokuvissa. Elokuvien ja uskonnon kertomat tarinat tyydyttävät samaa oikeudenmukaisuuden tarvetta.
Usein ne kertovat samat tarinatkin.
Yhdysvaltalainen elokuva-teollisuus määrää kaapin paikan Suomessakin. Jokin amerikkalaisessa perussankarissa – yksinäisessä miehessä, joka puolihaluttomasti mutta suvereenisti päihittää pahat konnat – vetoaa myös suomalaisiin.
Suomalaiset filmitkin ottavat oppia Atlantin takaa. Härmän Matti tekisi varmasti samat siirrot, vaikka olisi jenkki.
– Meistä on upea ajatus, että jossain kova tyyppi pystyy hoitamaan vaikeimmankin homman. En itse usko väkivaltaisiin ratkaisumalleihin, mutta minustakin tuntuu hyvältä, kun elokuvan sankari antaa roistolle opetuksen, Henry Bacon sanoo.
Eniten hän kuitenkin pitää elokuvista, joissa sankari ymmärtää, että kostoisku johtaa vain uuteen kostoiskuun.
– Clint Eastwood tekee viimeisessä elokuvassa, jossa itse näyttelee, tiliä urastaan. Gran Torinossa hän löytää toisenlaisen, väkivaltaa ovelamman ratkaisun ongelmiin.
– Kovat pyrkyrit, jotka ahnehtivat vain itselleen, ovat elokuvissa kurjia tyyppejä. Amerikkalaisessa elokuvassa elää vahvana yhteisöllisyyden eetos. Hämmästyttävänkin vahvana, kun miettii, millaisia asenteita siellä on vallalla.
Välittämisen sanomaa julistaa esimerkiksi Wall Street , jossa Michael Douglasin esittämä sijoittaja on neoliberalistisen talousajattelun ruumiillistuma. Häntä aluksi ihaileva nuori mies kasvaa tajuamaan häikäilemättömän rahantavoittelun raadollisuuden.
Lukemattomissa teini-ikäisille suunnatuissa elokuvissa sankaria kiusataan koulussa tai hänet syrjäytetään piireistä. Lopulta uskollisuus omalle itselle ja aito toveruus näyttäytyvät ylimpinä arvoina.
– Elokuvat eivät kuitenkaan välttämättä muuta ihmisten todellista käyttäytymistä miksikään. Mitä enemmän henkilö on taipuvainen itsekeskeisyyteen, sitä vähemmän hän kykenee ottamaan vastaan moraaliopetusta, tuli se sitten elokuvista tai elävästä elämästä, Bacon sanoo.
Elokuvia syytetään joskus moraalin rapistamisesta, kuten siitä, että ne tekivät vapaista sukupuolisuhteista trendikkäitä.
Henry Baconin mielestä valtavirtaelokuvien sukupuoliroolit laahaavat hyvinkin paljon perässä todellisuudesta. Perinteiset ajattelumallit on helpoin markkinoida katsojille. Yhteiskunta oli jo muuttunut tasa-arvoisemmaksi, kun elokuvat vielä toistivat 1800-luvun käsityksiä puhtaista ja langenneista naisista.
– Viihdeteollisuus ei luo vaan poimii, kierrättää ja vahvistaa jo olemassa olevia asenteita.
Mitä todellista vaikutusta elokuvilla sitten on moraaliseen käytökseemme?
– Ihmiset oppivat fiktiosta ihmissuhdestrategioita, ehkä jopa huomaavaisuutta, Bacon toteaa.
– Surullisimmillaan fiktio tarjoaa liian loisteliaan mallin siitä, millainen parisuhteen tulisi olla, eikä ihminen osaa olla tyytyväinen todellisuuteen.
Suomalaiset elokuvat kunnostautuvat joskus päinvastaisessa. Aku Louhimiehen Vuosaari esimerkiksi jatkaa elokuvaperinnettä, joka näyttää niitä kaikkein surullisimpia ihmiskohtaloita, kuin varoitukseksi.
Baconin mukaan ei ole syytä pelätä, että ihmiset ottaisivat oppia hirmuteoista valkokankaalla – kenties todellisuudessa on jopa päinvastoin.
– Viihdeväkivallan määrä näyttäisi olevan käänteisessä suhteessa siihen, mitä yhteiskunnassa todella tapahtuu. Väkivaltafilmejä tehdään paljon silloin, kun rikollisuus on laskussa. Sota-aikana ei-väkivaltainen viihdetuotanto vuolee kultaa.
Jaa tämä artikkeli: