Yhteisellä asialla. Kirkko-sosiologian dosentin Tapio Lampisen mukaan jokainen yhteiskunta tarvitsee jonkin arkikokemuksen ylittävän, yhteenkuuluvuutta lisäävän tunteen. Juuri tähän valtio on tarvinnut luterilaista kirkkoa.
Vallan lujittajat
Maallinen yhteiskunta hyödyntää kirkkoa seremoniamestarinaan. Onko siitä haittaa uskolle?
Teksti Juhani Huttunen
Kuva Esko Jämsä
Tuomiokirkon parvelta roikkuu mustan piuhan varassa pitkulainen mikrofoni. Arkkipiispa Kari Mäkinen kävelee keskikäytävää ja pysähtyy mikrofonin alle. Häntä vastaan astuvat tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja rouva Jenni Haukio . Mäkinen toivottaa presidenttiparin tervetulleeksi.
On keskiviikko 18. syyskuuta. Valtiovalta on saapunut ekumeeniseen juhlajumalanpalvelukseen, jota vietetään siksi, että Suomessa on ollut 150 vuotta säännöllistä valtiopäivätoimintaa. Muuta seurakuntaa ei juuri ole; tavallinen kansa on töissä. Käsiohjelmaan on painettu harmaalla kirjasimella iskusanat ”lakia”, ”työtä”, ”rauhaa”, ”valoa”.
Sitten alkaa urkujen pauhu.
Valtiollisten jumalanpalvelusten perinne alkoi 1527, kun kuningas Kustaa Vaasa liittyi reformaatioon. Jotkut poliitikot kritisoivat käytäntöä.
Talvella 2009 sosialidemokraattien Erkki Tuomioja ihmetteli julkisuudessa, miksi ei keskustella näiden jumalanpalvelusten poistamisesta. Osalle kyse on tärkeästä asiasta.
– Kyseessä on arvokas vanha perinne, jota kunnioitan ja jonka säilyttämistä kannatan, sanoo kokoomuksen Ben Zyskowicz.
Käytännöllisen teologian dosentti Tapio Lampinen näkee valtiolliset jumalanpalvelukset osana niin sanottua kansalais-, tai kuten Lampinen itse sanoo, yhteiskuntauskontoa.
Yhteiskuntauskonto on sosiologinen käsite. Se tarkoittaa ilmiötä, jossa maalliseen yhteiskuntaan liitetään pyhyyden elementtejä.
– Yhteiskuntauskonto ilmenee symboleissa, kuten lipussa tai kansallislaulussa. Samoin se näkyy myyttisessä historiassa ja rituaaleissa, Lampinen sanoo.
– Niiden tulkinta voi kansalaisten keskuudessa olla hyvinkin erilainen, mutta se ei haittaa niiden yhteenkuuluvuutta luovaa voimaa. Yhteiskuntauskonnossa sisällöllä ei ole keskeistä merkitystä.
Itse asiassa myös jääkiekko- tai koripallomaajoukkue tekee samaa. Joukkueen kannattajat ovat peittäneet itsensä Suomen väreillä ja ristikuvioilla. Lampisen mukaan mikään yhteiskunta ei toimi, ellei siinä jokin arkikokemuksen ylittävä tekijä yhdistä kansalaisia.
– Tässä mielessä jokainen valtio tarvitsee tuonpuoleisen oikeutuksen. Sosiologian kannalta yhteiskuntauskonnolla on realistinen vaihtoehto: henkilöpalvonta. Siitä saadut historialliset kokemukset eivät oikein rohkaise.
Entä, kun vapaa-ajattelijat toivovat maallistunutta yhteiskuntaa, jossa valtiolla ei ole lainkaan uskonnollisia tehtäviä?
– Heilläkin on rituaaleja, symboleja ja myyttistä historiaa, jotka vahvistavat yhteenkuuluvuudentunnetta, Tapio Lampinen sanoo.
– Pitää muistaa, että yhteiskuntauskonto on funktionaalinen käsite. Toisin sanoen uskontoa on se, mikä hoitaa uskonnon tehtävää.
Lampisen mukaan on historian kannalta luontevaa, että Suomessa valtio on antanut luterilaiselle kirkolle tehtävän hoitaa yhteiskuntauskontoa.
– Valtiolliset jumalanpalvelukset ovat yhteiskuntauskonnolle tärkeitä rituaaleja. Ne myös legitimoivat valtarakenteen osoittaessaan, että Suomessa on lailliset vallanpitäjät, Lampinen sanoo.
Tärkeää on, että maailman muuttuessa yhteiskuntauskontokin muuttuu.
– Valtiolliset jumalanpalvelukset olivat ennen vain luterilaisia, mutta nykyään ekumeenisia. Yhteiskuntauskonnon tuleekin olla mahdollisimman yleistä.
Kirkkohistorian tutkijan, teologian tohtori Juha Meriläisen mukaan yhteiskunta- tai kansalaisuskonto on lähtökohtaisesti eri ilmiö kuin kristinusko.
– Usein nämä kaksi kuitenkin sekoittuvat, ja on vaikea sanoa, mihin toinen päättyy ja mistä toinen alkaa, Meriläinen toteaa.
– Osa ”kirkkokansasta” ei tunnista oman uskonsa kansalaisuskonnoksi laskettavia piirteitä, minkä lisäksi Suomessa näyttää olevan nationalisteja, joiden ajatteluun sekoittuu uskonnollisia piirteitä.
– Selkein ero näiden kahden välillä on siinä, että vaikka kansalais- tai yhteiskuntauskonnossa puhutaan Jumalasta, kansalaisuskonnon ensisijainen kohde on edelleen maallinen joskin vahvasti mytologisoitu kansa tai yhteiskunta.
Meriläisen mukaan kristillisen uskon kohde on puolestaan kokonaan tuonpuoleinen Jumala, joka ilmoittaa itsensä Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä.
– Kristillinen usko käsittelee yksilön ja Jumalan välistä suhdetta. Kansalaisuskonnon Jumala puolestaan on kansakunnan vaiheita luotsaava ”Kaitselmus”.
Tällöin voi korostua uskomus, että jokin tietty kansa on Jumalan valitsema erityinen työkalu maailmassa.
– Yhdysvallat on klassinen esimerkki, mutta samaa löytyy Suomestakin. Talvisodan aikana puhuttiin Suomesta kristinuskon etuvartijana pakanallista kommunismia vastaan.
Jaa tämä artikkeli: