Vihreä kaunotar. Afrikkalaisen vihreän mamban helakka väri kertoo siitä, että laji elää puissa. Laji on hyvin myrkyllinen, mutta ei kuitenkaan ihan mustamamban veroinen.
Vallilan oudoimmat asukkaat
Trooppisessa eläintalossa odotetaan kevään munintoja. Mustan vesivaraanin munia haudotaan syksyyn saakka.
Teksti Eira Serkkola
Kuvat Sirpa Päivinen
Kuusimetrinen kuristajakäärme tuijottaa minua tiukasti lasin läpi. Se on verkkopyton. Pian sen kaksihaarainen kieli alkaa viuhua.
– Se ”haistelee”, selittää eläintenhoitaja Jarmo Lanki .
Samassa terraariossa asustaa kaksi muutakin lajitoveria. Kaikki ovat naaraita, koska koiraan mukanaolo aiheutti tappeluita. Miltähän mahtaa näyttää, kun miehen käsivartta paksummat, monimetriset pytonkäärmeet tappelevat ja purevat toisiaan?
Ruokintakin on varmaan aika kiivasta toimintaa. Näitä jättejä ei syötetä yleisön aikana.
– Kun heitän verkkopytonille pakastetun kanin, se on jo ilmassa kuristettu ja purtu, kuvaa Lanki.
Kuristajakäärme kuristaa saaliin vaistomaisesti, vaikka nämä tytöt eivät ole koskaan syöneet elävää saalista. Luonnossa niiden saalistus perustuu juuri räjähtävään nopeuteen.
Kovin usein verkkopytoneita ei tarvitse ruokkia, vain 2–4 viikon välein.
Kolmen aterian jälkeen verkkopyton rupeaa luomaan nahkaansa. Nytkin 6-vuotias naaras kyhjöttää liikkumattomana kerällä takaseinän luona. Sen väri on muuttunut merkillisen harmaaksi silmiä myöten.
– Väri johtuu siitä, että käärme erittää uuden ja vanhan ihon väliin öljymäisen kalvon, joka helpottaa vanhan nahan irtoamista. Muutamassa päivässä käärmeen väri taas kirkastuu, Lanki kertoo.
Yksityinen matelija- ja liskotarha Tropicario muutti Hämeenlinnasta Helsinkiin kuutisen vuotta sitten. Suuremmat tilat löytyivät entisestä ravintolasta. Kaikkiaan Jarmo Lanki ja hänen yhtiökumppaninsa ovat toimineet alalla parikymmentä vuotta.
Tropicariossa on kuristajakäärmeiden lisäksi myrkkykäärmeitä, petoliskoja eli varaaneja sekä kaloja. Ja yksi hopeasarvinokka, joka on lintu. Sille etsitään kaveria.
Eläintalon käärmeet ja liskot elävät pareittain, jos suinkin mahdollista. Paikka onkin tunnettu siitä, että täällä monen harvinaisen lajin lisääntyminen on onnistunut. Viime kesänä synnyttivät muun muassa litteäkuonopalmukyy ja Brasilian sateenkaariboa.
– Nyt meillä on haudottavana harvinaisen mustan vesivaraanin munia. Aiemmin laji on vankeudessa lisääntynyt kahdesti koko maailmassa, Jarmo Lanki kertoo.
Suurin osa matelijoista munii. Haudonta kestää pari kolme kuukautta. Mutta kun poikaset ovat kuoriutuneet, emo ei hoida niitä mitenkään.
Monet poikaset muuttavat Vallilasta ulkomaille. Eläintarhat vaihtavat eläimiä vilkkaasti keskenään. Esimerkiksi Afrikan suurin käärmelaji, kalliopyton, on tullut Tropicarioon eteläafrikkalaisesta eläintarhasta. Tropicario lähetti sinne vaihtokaupassa trooppisia kauhukalkkarokäärmeen poikasia, Pohjan perukoilla syntyneitä.
Käärmeet ovat vaarallisia. Jos mamba pääsee puremaan eikä vastalääkettä ole käsillä, kuolleisuus on sata prosenttia. Eikä ihmisen kannata kilpailla kuristajakäärmeiden kanssa nopeudessa, kun leoparditkaan eivät niille pärjää.
– Tietysti meillä on vastaseerumit olemassa käärmeenpureman varalta. Mutta emme ole vielä kertaakaan tarvinneet niitä, kertoo Lanki, syystäkin ylpeänä.
Eläintenhoitajana hän lähtee siitä, että eläimet eivät ole luonnostaan kovin kiinnostuneita ihmisistä. Niitä ei käsitellä turhaan eikä niiden kanssa kannata ”pelleillä”.
Vesialtaan pystyy tyhjentämään ja täyttämään terraarion ulkopuolelta. Mutta häkkeihin on mentävä sisään joka päivä siivoamaan ulosteet ja luodut nahat. Välillä käytetään pleksilevyä, jolla häkki jaetaan kahtia: asukas toiselle puolelle, hoitaja toiselle. Pytoneiden luo mennessään Langilla on mukana koukku, jolla käärmeitä voi ”ohjailla”.
– Aluksi pidimme nahkahanskoja, mutta sitten tajusimme sen turhaksi, koska käärmeen hampaat lävistävät hanskankin.
– Tämä papuanpyton on ainoa käärme, joka oppii tunnistamaan ihmisen. Hän on saanut kaiken ruokansa minulta koko elinaikansa. Yksi noista verkkopytoneistakin tulee morjestamaan. Jos se ei ole nälkäinen, se tulee kohti eikä yritä purra. Vesivaraani Vilikin tulee kutsuttaessa syliin, Lanki kertoo.
Tropicarion isoimmassa terraariossa asuu hurjan näköinen niilinkrokotiili. Se loikoilee tyytyväisen näköisenä erikoislampun alla. UVB-säteet ovat liskoille elintärkeitä D-vitamiinin ja kalkin imeytymisen takia.
– Tuolla otuksella on kaikista eläimistä kovin puruvoima. Se puree jopa seepran poikki. Jos rotta- ja kanatarjoilu on viisikin minuuttia myöhässä, krokotiili tulee lasin luokse koputtelemaan, Lanki mainitsee.
Tätä nykyä Tropicariossa käy paljon koululaisryhmiä, jopa monen sadan hengen porukoita. Firmat saattavat vuokrata kokous-huoneen käyttöönsä tai järjestää asiakaspäiviä, joihin perheenjäsenet kutsutaan mukaan. Myös lasten syntymäpäiväkutsuja pidetään Tropicariossa.
Tropicario, Sturenkatu 27.
Avoinna joka päivä klo 10–19.
Liput 8–12 e.
Jaa tämä artikkeli: