Valo autiomaassa
”Pimeässä valot näkyvät paremmin”, kirjoitti Marja Kuparinen pääkirjoituksessa (K&k 7.11.). Jouduin yhdenlaiseen pimeään, kun syyskuun lopussa tulipalo vaurioitti asuntoni ja tuhosi lähes kaiken, mitä siellä oli. Tuskallisinta oli kymmeniä vuosia kerätyn kirjaston menetys.
Jouduin evakkoon eli ”autiomaahan”, jossa sisältöä elämään tuo vain omaishoitajakokemus, vaimoni kun yhtenä yönä kaatui ja sai selänmurtuman. Nyt on oltava joka yö valmis heräämään ja auttamaan häntä.
Mitkä valot tässä autiomaan pimeydessä näkyvät parhaiten? Ei mikään erikoistarjouksessa oleva Jumala, rukous tai muu halpa roska, mitä meille vaikeuksissamme kaupitellaan. Ei seurakunta, jonka suuntaan tieto onnettomuuksistani lienee valunut useaakin kautta vailla mitään vastaliikahdusta.
Ainoa valo ja apu on noussut siitä tiedosta, mitä minulla sosiaalipsykologian professorina on psyykkisestä työstä, jota ihminen tällaisessa tilanteessa voi selviytyäkseen tehdä. Sen varassa tässä on sinnitelty. Kahta yksinkertaisen uskoni peruslausetta en silti ole menettänyt. ”Kyllä jotain muutakin on.” Ja ”hänessä me elämme, liikumme ja olemme”. Niin näissäkin vaikeuksissa.
Antti Eskola
Jaa tämä artikkeli: