Vanhaa ja tuttua mutta reipasta ja iloista
Ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan julkaisi Jaakko Finno 1580-luvulla. Virsikirjassa oli 101 virttä. Toinen suomenkielinen virsikirja ilmestyi vain parikymmentä vuotta myöhemmin. Hemminki Maskulaisen vuoden 1605 kirjassa oli Finnon 101 virren lisäksi 141 uutta.
Uusi Suomenkielinen Wirsikirja ilmestyi 1701. Tässä myöhemmin Vanhaksi virsikirjaksi kutsutussa kirjassa oli 413 virttä. Kirja oli käytössä lähes 190 vuotta.
Vuonna 1817 aloitettiin virsikirjauudistus, jonka tuloksena saatiin vihdoin neljäs suomenkielinen virsikirja vuonna 1886. Tyytymättömyys kirjaan herätti varsin pian keskustelun uudistamistyön aloittamisesta uudelleen.
Viides suomalainen virsikirja hyväksyttiin vuonna 1938. Siinä oli 633 virttä. Juuri se on virsikirja, johon nykyiseen virsikirjaan tyytymättömät tahtoisivat palata. Kun seurakuntaelämä sotien jälkeen oli uusien diakonisten ja kasvatushaasteiden edessä, tehtiin virsikirjaan lisävihko, joka valmistui 1963.
Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1973, asetettiin uusi virsikirjakomitea. Sen tehtävänä oli karsia vähän käytetyt ja vanhentuneet virret sekä täydentää virsikirjaa uusilla virsillä. Nykyisin käytössä oleva virsikirja hyväksyttiin vuonna 1986. Sen 632 virrestä 174 on tekstiltään uutta. Uusia virsimelodioita on noin 120.
Kirkon tutkimuskeskus tutki vuonna 2008, mitä suomalaiset haluavat kirkossa laulaa. Vanhoja, tuttuja virsiä, paljasti tutkimus. Kaksi kolmesta vastaajasta toivoi kuitenkin, että kirkossa laulettaisiin rippikoulusta tuttuja lauluja. Vielä suurempi osa vastaajista kaipasi kirkkoon reippaita ja iloisia lauluja.
Todellisuudessa virsistä rakastetuimmat ovat kuitenkin juuri niitä haikeimpia. Sama pätee kansanlauluihin ja iskelmämusiikkiin. Onko ongelmana siis virren itsensä sijaan tapa, jolla se lauletaan?
Jaa tämä artikkeli: