Nykytilanne. Minna Lindgrenistä on ikävää, että vanhuksia ei nähdä yksilöinä vaan hoidettavana massana, jolta ei tarvitse kysyä mielipidettä, toiveita tai haluja.
Vanhuus on erityinen elämänvaihe, ei kurjuuden tila
Terveystarkkailun aikakaudella eletään yhdeksänkymppisiksi. Minna Lindgrenin kuvaa romaanisarjassaan palvelutalon elämää huumorin keinoin.
Kirjailija Minna Lindgrenin vanhusten elämää palvelutalo Ehtoolehdossa kuvaava romaanisarja on menestys.
– Lahden kirjastossa Ehtoolehdon tuho oli helmikuussa jonotuslistan kolmas, vaikka kirja ei ollut ilmestynytkään, sanoo Lindgren.
– Palaute on kannustavaa, mutta toivottavasti lukijat eivät ole odottaneet ihan sitä samaa, sillä Ehtoolehdossa puhaltavat nyt muutoksen tuulet, sanoo hiljattain ilmestyneen päätösosan tekijä.
Trilogian ensimmäinen osa Kuolema Ehtoolehdossa ilmestyi vuonna 2013 ja sitä on myyty yli 10 000 kappaletta. Kakkososa Pako Ehtoolehdosta nousi viime vuonna Runeberg-ehdokkaaksi. Sarjan käännösoikeuksia on myyty laajasti Eurooppaan ja Amerikkaan.
Ehtoolehdon suosio ei ole ihme. Se käsittelee päivänpolttavaa aihetta, vanhushoivaa, mutta huumorin keinoin.
Palvelukodin hullunkuristen tapahtumien taustalla on vahva todellisuuspohja. Kirjailijan omat vanhemmat olivat palvelutalossa, joten havaintoja kertyi reilusti.
– Pääsin sisään maailmaan, joka on keskellämme, mutta joka on ulkopuoliselle täysin vieras, Minna Lindgren sanoo.
Oman isän, professori Kaj B. Lindgrenin, viimeisiä vaiheita kuvannut reportaasi Isän kuolema Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä sai Bonnierín Suuren journalistipalkinnon vuonna 2009. Siinä Lindgren paljasti yhden tapauskertomuksen kautta vanhushoidon byrokratian ja arkikäytäntöjen surrealistisen tilan.
– Minun mielikuvitukseni ei ole niin kauhea kuin tosielämä voi olla, toteaa Lindgren.
Yksityisten hoivajättien tulo alalle on ollut nopea, ja vanhushoidon rakennemuutos on aiheuttanut hämmennystä.
– Tila on hallitsematon. Emme tiedä, missä näiden kunnille palveluja tarjoavien pörssiyhtiöiden omistajat ovat ja miten sijoitusketju toimii.
– Vanhushoitoon liittyy pelkoa: onko se, mitä saadaan sitä, mitä halutaan, ja onko hinta oikea? Onhan se outoa, että meillä ei ole varaa hoitaa vanhuksiamme, ja samalla jotkut nettoavat huimia summia lämpimien vesien äärellä, Lindgren pohtii.
Hoitoalaan liittyy epäkohtia, joita ei pisteytyksillä ja kustannuslaskelmilla ratkota. Alan työvoimapulaa paikataan ohjaamalla työttömiä lähihoitajiksi, halusi sitä tai ei. Mutta se, sopivatko kaikki alalle, on eri asia.
– Jokainen vanhus, myös syvästi dementoitunut, kaipaa seuraa ja kosketusta, virikkeitä, hyvää ruokaa, ehkä kissan, jopa alkoholia ja seksiä, pudottaa Lindgren.
Joissain laitoksissa onkin kissa ja virikkeet tarkoittavat askartelua, mikä tuntuu sodankäyneestä sukupolvesta vieraalta.
Ehtoolehdon tuho -kirjassa hoidon ongelmat ratkaistaan terveysteknologian avulla. Työvoima on korvattu roboteilla, ruoan kaltainen ravinne tulee 3D-printteristä ja älyvaatteet hoitavat hygienian. Enää ongelmana ovat vanhukset, joiden pitäisi osata painaa oikeita nappuloita.
– Suomihan on teknologiauskovainen maa, joten tämä dystopia on täällä nopeammin kuin luulemmekaan, uskoo Lindgren.
Ikäihmiset ovat aina kiinnostaneet Minna Lindgreniä. Hänen suvussamme heitä oli paljon ja iäkkäät tuntuivat kiehtovammilta kuin tylsät keski-ikäiset.
– Vanhus saattoi napauttaa luunapin lapsen otsaan ja kysyä, miksi olet niin kalpea, tai kopauttaa kepillä takapuoleen, että menehän siitä. Illanistujaisissa estottomat vanhat tekivät taikatemppuja ja skoijasivat, hän muistelee.
– Isoäitini, puujalkamummo, asui naapurissa ja meidän velvollisuutemme oli käydä hänen luonaan. Mummolla oli myös alivuokralaistyttöjä, jotka auttoivat halpaa vuokraa vastaan. Menneen maailman win-win-tilanne.
Lindgrenin mielestä vanhus on nykyisin julkisessa keskustelussa haitta. Hän muistuttaa, että vanhuus on erityinen elämänvaihe, ei kurjuuden tila. 75 prosenttia 75 vuotta täyttäneistä vanhuksista ei tarvitse apua, ja dementia on vähemmistön vitsaus, joka liittyy usein vasta viimeisiin elinvuosiin.
– Ei isänikään muistanut kaikkien lastenlapsien nimiä, mutta ei se arkea haitannut. Ei kaikkia seitsemänkymppisiä tarvitse juoksuttaa muistitesteissä ja pelotella alzheimerilla, jos presidenttien nimet sattuvat muistumaan väärässä järjestyksessä.
– Vanhuksia ei nähdä yksilöinä vaan hoidettavana massana, jolta ei tarvitse kysyä mielipidettä, toiveita tai haluja. Myös me lapset voimme käyttää valtaa väärin, sillä usein vanhukset ovat sangen kilttejä.
Lindgrenin äidille muutto kulttuurikodista palvelutaloon oli ollut vaikea. Palvelutalon ruokala oli ankea, ruoka mautonta, vuokrakaksion arkkitehtuuri avokeittiöineen vierasta ja naapureina huonokuntoisia. Se, minkä piti virkistää, masensi. Vuoden kuluttua äiti pisti tuulemaan aivan kuin Ehtoolehdon napakat yhdeksänkymppiset Siiri, Anna-Liisa ja Irma. Hän hankki omin päin asunnon ja karkasi palvelutalosta.
– Jos hän olisi kysynyt meiltä lapsilta, olisimme tietysti pistäneet hanttiin. Jälkeenpäin olen ollut ylpeä äidin tempusta. Viimeiset vuodet hän nautti elämästä Munkkiniemen asunnossaan.
Jaa tämä artikkeli: