Anne Birgitta Pessin kuvasi Jani Laukkanen.
Vapaaehtoiset ovat kirkon toivo
Anne Birgitta Pessi osallistui yritysvalmentajana työskentelevän puolisonsa kanssa seurakunnan vapaaehtoisviikonloppuun. Voisi olettaa, että monilla aloilla aktiivinen tehokaksikko olisi oitis rekrytoitu mukaan muuhunkin toimintaan.
Kukaan ei hiiskahtanutkaan siihen suuntaan. Tämä ei yllättänyt vapaaehtoistyön, yhteisöllisyyden ja uskonnollisuuden suhteita kartoittanutta kirkkososiologia, joka aloitti elokuussa Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian professorin virassa.
”Kirkon työntekijät eivät halua ahdistella ihmisiä. Ihmiset taas valittavat, ettei heihin oteta järjestöjen tilaisuuksissa kontaktia tai jos he antavatkin yhteystietonsa, kukaan ei palaa asiaan”, Pessi tietää.
Paras tapa rekrytoida uusia jäseniä on ottaa heihin yhteyttä henkilökohtaisesti, varsinkin jos pyynnön esittää ennestään tuttu ihminen.
Kirkossa avainasemassa ovat luottamushenkilöt ja paikkansa vapaaehtoistyössä jo löytäneet, sillä he tietävät oman kokemuksensa perusteella, kuinka kyseiseen tehtävään houkuttelu onnistuu.
Positiivisen
palaute puree
Vapaaehtoistehtäviin hakeutuville tärkeintä on se, että toiminta tuntuu merkitykselliseltä ja sen kautta pääsee antoisaan sosiaaliseen verkostoon. Kolmas houkutin on positiivinen palaute.
”Vapaaehtoisia innostaa, jos heitä pyydetään mukaan jonkin taitonsa tai ominaisuutensa takia ja he saavat kokea itsensä tärkeiksi. Ihmiset tekevät melkeinpä mitä vain, jos heitä vähän kehutaan. Myönteisyyden voima on huikea! On surullista, että tämä potentiaali hukataan usein”, sanoo positiivisen ajattelun edistäjänä tunnettu professori.
Seurakuntien vapaaehtoistoiminta voisi näyttäytyä nykyistä vetovoimaisempana.
”Suomessa on paljon minunlaisiani aikuisia, joiden suhde kirkkoon ja sen sanomaan on erittäin myönteinen. Valitettavasti seurakunta ei profiloidu meille yhteisönä, jonne haluaisimme ensimmäisenä hakeutua antaaksemme aikaamme jonkin hyvän asian puolesta.”
”Antaisimme enemmän panostamme kirkolle, jos tuntuisi, että se kaipaa meitä aidosti. Nyt seurakunnat profiloituvat usein etäisinä ja omatoimisesti pyörivinä yhteisöinä, jotka pärjäävät työntekijöidensä varassa.”
Aitous vetoaa makeaa
mainosta enemmän
Anne Birgitta Pessi on selvittänyt ihmisten kokemuksia autenttisuudesta, siitä mikä tuntuu olevan aitoa. Kirkolta odotetaan nimenomaan autenttisuutta ja totuudellisuutta.
”Kristittyjen on seistävä oman totuutensa takana. Sanoma vesittyy, jos sen esittäjä tuntuu tekopyhältä. Sellaista imagotappiota on vaikea saada takaisin millään makealla mainoskampanjalla.”
Autenttisimmillaan kirkko on esimerkiksi diakoniassa, hiljaisessa perustyössä, jossa lähimmäisyys tulee todeksi. Kirkon sanoma menee läpi siellä, missä sanat ja teot yhdistyvät. Ihmiset kaipaavat kirkolta rakkauden, oikeudenmukaisuuden ja toivon eikä tuomion ääntä.
”Yhteisöihin sitoutumista koskevissa tutkimuksissani rakkauden teema nousee yhä tärkeämmäksi. Ihmiset haluavat olla mukana rakkaudelliseksi kokemassaan toiminnassa, joka on parhaimmillaan huikean koskettavaa.”
Kirkon
käyntikortti
Vapaaehtoistyön tutkija neuvoo kirkon luottamushenkilöitä kohdistamaan katseensa yhdessä vapaaehtoisten kanssa toteuttavan diakonian kehittämiseen.
Kirkko on Suomessa ylivoimaisesti vahvin lähimmäisenrakkauden arvoja ja asenteita välittävä ja toiminnassaan toteuttava instituutio. Suomalaisilla on korkeita odotuksia ja arvostusta kirkollista auttamistyötä kohtaan.
”Suomessa tarvitaan tulevaisuudessakin hyvän tahdon ja elämän instituutiota, joka puhuu ja toimii lähimmäisyyden ja oikeudenmukaisuuden puolesta”, professori Pessi painottaa.
Uskonnollisen motivaation ja arvopohjan varassa toimiva kirkko kanavoi myös kansalaisten altruismia, auttamisen ja hyvän tekemisen halua. Se ylläpitää luottamusta lähimmäisyyteen.
”Diakoniatyö voi olla kirkon kolmannen vuosituhannen käyntikortti ja kohtaamisen kieli. Hengellinen ja sosiaalinen ulottuvuus kuuluvat yhteen. Spiritualiteetista tulee täydellisesti totta vasta, kun usko ja toiminta kulkevat rinnakkain.”
Instituutiolle
ihmisen kasvot
Suomalaisten sisältä kumpuaa halu tehdä hyvää ja olla mukana yhteisöissä, joissa omat arvot ja ihanteet toteutuvat. Nykyihmiset odottavat vapaaehtoistyön olevan sellaista, mistä he saavat itsekin jotain. Hyvän tekemisen täytyy myös tuntua hyvältä.
”Kirkon kohtalonkysymys on, löytääkö se lähitulevaisuudessa tavat sitouttaa ihmiset jäsenyyteen kokemuksellisella tasolla. Jokainen sitoutunut jäsen sitouttaa lähipiirissään olevia ihmisiä kirkkoon ja antaa instituutiolle kasvot.”
Tavallisten seurakuntalaisten rooli voisi olla kirkossa paljon nykyistä suurempi. Tuomasmessu on ihanteellinen esimerkki yhteisöllisyydestä: työntekijät ja vapaaehtoistyöntekijät ovat yhteisessä rintamassa, samaan aikaan hengellisessä ja sosiaalisessa roolissa.
”Olin Tuomasmessussa esirukoiltavana. Eräs maallikkorouva laittoi öljyllä ristin otsaani. Parin sekunnin ajan hän oli kiinnostunut vain minusta ja minua varten. Se riitti ihanaan kokemukseen. Hän välitti minusta”, Anne Birgitta muistelee hymyillen.
Myönteistä myllerrystä
ja potkua
Kirkon uusi nousu lähtee siitä, että ihmiset, joiden ei tulisi nyt mieleenkään mennä messuun, liittyvät kirkkoon vapaaehtoistyön, diakonian tai luottamustehtävien kautta, Pessi uskoo.
”Hengelliset riennot ovat kirkon hardcore-toimintaa, mutta sitä ennen tarvitaan pehmeämpi lasku ja tulokulma kirkkoon.”
Vapaaehtoistyö lisää tekijöidensä onnellisuutta ja elämänlaatua. Itsekkäiksi väitetyt individualistitkin haluavat auttaa toisia, koska he saavat siitä elämäänsä sisältöä ja vastapainoa työlle.
Kirkon työntekijöiden rooli voisi muistuttaa manageria, joka saattaa ihmisiä yhteen ja mahdollistaa mielekkäiden toimintamuotojen syntymistä sekä kohtaamispaikkojen rakentumista.
”Luottamushenkilöt ja vapaaehtoiset voisivat vaikuttaa siihen, että kirkosta tulisi enemmän proaktiivinen – rohkea ja räväkkä rakkauden puolestapuhuja ja toimija – eikä reaktiivinen, viiveellä ärsykkeisiin reagoiva instituutio. He ovat kirkolle valtaisa mahdollisuus.”
”Kirkossa on aika kysyä, miten asiat voitaisiin tehdä toisella tavalla. Me tarvitsemme myönteistä myllerrystä ja potkua!”
Tehopakkaus ja työholisti
Anne Birgitta Pessi on ehtinyt tehdä häkellyttävän määrän tutkimuksia ja kirjoja.
Kotimaisia ja kansainvälisiä akateemisia palkintoja saanut teologisen tiedekunnan priimustohtori harrastaa balettia, klassista musiikkia, taidemuseoita, arkkitehtuuria ja ”luonnonkauneudesta hurmioitumista”.
Pessin pariskunta käy itsetuntemusta ja toistensa tuntemista lisätäkseen koulutuksissa ja parisuhdekursseilla, ulkomaita myöten.
”Haluamme kulkea yhdessä kohti mahdollisimman hyvää ja autenttista elämää, emmekä juosta rahan perässä.”
Helposti innostuvalla ja toisia innostavalla naisella on aina meneillään kiinnostavia projekteja. Jos kalentereissa on vähänkin väljyyttä, se täyttyy äkkiä.
”Olen nauttinut valtavasti työstäni ja heittäytynyt siihen niin täysillä, että elämäni on ollut usein liiankin suoritus- ja työkeskeistä. Olen ollut työholisti, kuten moni muukin kutsumustyötä tekevä”, hän tunnustaa.
”Olen kokeillut tuhatta ja yhtä strategiaa siihen, että osaisin olla lukematta työmeilejä kotona. Olin välillä Facebookistakin pois. Minulla on luontainen taipumus liialliseen vauhdikkuuteen, joka on heijastunut rajuinakin fyysisinä oireina, kun keho ei ole pysynyt mielen mukana.”
Leppoisamman
elämän etsijät
Pessin perhe asuu omakotitalossa Nöykkiön rauhassa. Harmoninen ympäristö sopii vastapainoksi vauhdikkaalle, ideoita ja ajatuksia alati pulppuavalle professorille.
Anne Birgitan pitkällisenä pyrintönä on ollut ”downshiftata”, laskea elämän sykettä ja hellittää stressaamisesta. Downshiftaus-aate vastustaa materialistista suoritusmentaliteettia, jossa oma aika, ihmissuhteet, onnellisuus ja henkinen hyvinvointi alistetaan rahan ja suoritusten keräämiselle.
”Hidastaminen merkitsee minulle avautumista luovuudelle, levolle ja pyhälle niiden kaikissa hienovaraisissa ja moninaisissa sävyissään.”
Arjen keskeltäkin löytyy rauhan satamia ja suvantohetkiä. Pessi meneee usein kesken työpäivän hiljentymään vartiksi Helsingin tuomiokirkkoon.
”Downshiftaus on ihanaa ja houkuttelevaa mutta sietämättömän vaikeaa! Temperamentilleni olisi helpompaa lopettaa jonkun asian tekeminen kokonaan kuin vähentää sitä. Mutta ei työntekoa voi lopettaa”, tutkija tiedostaa kehityshaasteensa.
Leppoisemman elämän etsijä on oppinut hitautta ja läsnäolon taitoa. Se tulikin tarpeeseen, kun kauan kaivattu Klaara-vauva syntyi toukokuussa. Viime viikolla äiti ja tytär osallistuivat ensi kertaa seurakunnan muskariin.
”Lapsi, joka pitkään oli olemassa vain hiljaisena huokauksena sydämemme päällä, on saapunut tänne! Pikkuinen pääskysemme lensi taivaasta maahan”, Anne Birgitta Pessi herkistelee.
Priorisointi pienokaisen ja työn välillä on ollut yllättävän yksinkertaista. Koliikista kärsinyt tyttö vei näet kirjaimellisesti kaiken ajan ensimmäisinä kuukausina. Lokakuussa Klaaran vointi on jo paljon parempi.
”Mutta kyllä tämä kotona olo vain on huomattavasti hektisempää kuin töissä!”, professori myöntää nauraen.
---------------------------------------------------------------------------
Seurakunnissa kolmetuhatta vapaaehtoista
Espoon seurakunnissa toimii yhteensä noin kolme tuhatta vapaaehtoista. He toimivat niin lasten ja nuorten, kuin aikuisten ja ikääntyneiden parissa.
Vapaaehtoinen antaa lahjansa yhteiseen käyttöön. Hän voi toimia tukihenkilönä tai ryhmänohjaajana, laulaa kuorossa tai avustaa jumalanpalveluksessa. Koko ajan syntyy myös uusia tehtäviä. Esimerkiksi Olarin seurakunnassa etsitään juuri nyt mediatuottajaa. Osa toiminnasta on kokonaan vapaaehtoisten suunnittelemaa ja toteuttamaa.
Lisätiedot seurakuntien vapaaehtoistoiminnasta www.espoonseurakunnat.fi/vapaaehtoiset.
Jaa tämä artikkeli: