— Kaikki eivät uskalla kohdata sitä tunnetta, kun maastossa kuuluu vain satunnaista linnunlaulua tai sateen ropinaa. Sellaisina hetkinä saattaisi löytää yhteyden Jumalaan, sanoo Tomi Kontio.
Värähteleviä sähköiskuja
Runoilija Tomi Kontio tavoittelee teoksissaan olemassaolon mysteeriä.
Tomi Kontion isä oli kirkosta eronnut ateisti, mutta pojasta kasvoi yllättäen ja pyytämättä hyvin uskonnollinen lapsi. Tomi tutkiskeli vanhan Kuvaraamatun jännittäviä kertomuksia ja samaistui Jeesukseen.
Kerran hän näki kaksoisveljensä kanssa saman unen. Se on kuvattu romaanissa Uumen. Pojat olivat pimeässä vintissä: ”Painauduimme toisiamme vasten ja kyyristyimme polvillemme. Silloin vihreän kirstun takaa ilmestyi kirkas hahmo, joka kohotti loistavat kätensä yllemme ja sanoi: ’Älkää peljätkö.’”
— Jaoimme 13-vuotiaina tämän ainoan yhteisen unemme ullakolle ilmestyvästä Jeesuksesta. Tällaiselle kokemukselle löytyy psykologisia selityksiä, mutta minulle se oli koskettava uni, osa uskonnollista elämääni.
— Omaksuin kristinuskon ensin vähän pelottavana, mutta Kristus toi siihen armon, Kontio kertoo.
Sähköiskuja ja lobotomiaa
Rockiin ja runouteen, kasveihin ja tähtiin suuntautuneen nuorukaisen usko joutui koetukselle klassiseen tapaan: seksuaalisuuden kautta.
— Viettini ja uskoni ajautuivat ristiriitaan, kun koin itseni hyvin syntiseksi. Jeesus kohtasi lihan kiusaukset voitollisesti, minä tappiollisesti. Tämän tiedostaminen lisäsi minussa ihmisten välisen veljeyden tunnetta: olemme kaikki veljiä synnissä! Sen oivaltaminen johti kilvoitteluun.
— Lapsena ajattelin, että olen tyyni suhteessa Jumalaan, kuolemaan ja seksuaalisuuteen. Nyt koen, että niistä kaikista saatuja sähköiskuja värähtelee sisälläni jatkuvasti. Ihminen joutuu käymään Jumalansa, elämänsä ja viettiensä kanssa kamppailua koko ikänsä, runoilija myöntää.
Ankarimmat hengelliset kiusauksensa Kontio koki opiskellessaan teoreettista filosofiaa.
— Olin jo lapsena samaan aikaa mystikko ja pikku tiedemies, mutta yliopistolla uskonnolliseen elämääni tuli tyhjiö ja epäily: mihin sijoitan mielessäni Jumalan? Filosofian laitoksen henkistä ilmapiiriä voi luonnehtia lobotomiaksi. Siellä ei voinut käsitellä lainkaan ihmisen uskonnollista puolta.
Lapsenuskon Jumala kuoli
Omaa ääntään etsivä nuori runoilija kohotti kokemuksensa myyttiselle tasolle. Hänen sisällään puhui, kilpaili ja kiivaili monta ääntä ja muistoa: ”Minä olen Oliver Twist, Augustinus ja Kekkonen. Minä olen Dostojevski, Byron ja Robert de Niro.”
Tomi Kontio häikäisi kriitikot heti kättelyssä päälle parikymppisenä. Hän voitti J. H. Erkon novellikilpailun sekä palkinnon vuoden parhaasta esikoisteoksesta.
Runojen muoto ja kielikuvat olivat kohdallaan. Jumalauskolleen filosofisen lobotomian läpi käynyt lyyrikko joutui hakemaan uutta muotoa.
— Lapsenuskoni Jumala kuoli, mutta uskoani en voinut hylätä. Se oli ollut niin vahva osa elämääni. Oli oikeastaan helpottavaa, ettei enää tarvinnut ympätä Jumalaa järjellä selitettävien asioiden joukkoon.
Sittemmin Jeesus ei ole ollut rinnalla vain kärsimyksissä ja kiusauksissa.
— Suhteeni häneen on dialoginen, olen vuoropuhelussa hänen kanssaan. Rukoiluni on mutkatonta. Saatan pyytää itselleni ymmärrystä. Elämän valintatilanteissa olen luottanut, että jos kukaan muu ei ymmärrä minua, Jeesus ymmärtää.
— Olen normiluterilainen, joka kiinnittyy rakkauden kaksoiskäskyyn. Koen kristinuskossa keskeiseksi toisista ihmisistä välittämisen ja rakastamisen. Evankeliumeista olen löytänyt toivoa.
Mystinen vuoto
kosmisessa Kontulassa
Tomi Kontio on asunut ikänsä Itä-Helsingissä. Hänen kirjoissaan Kontula saa liki kosmiset mittasuhteet. ”Ja lähiö kohoaa niin kuin sankarinsa tästä valtakunnasta toiseen valtakuntaan, himojen valtakunnasta uskon valtakuntaan.”
Katujen, kapakoiden, kerrostalojen, metsiköiden ja ostarin ihmiskohtaloiden kautta peilautuvat koskettavasti niin maan matosten maallinen kuin taivaallinenkin todellisuus.
— Maailma voi maallistua ympärillä, mutta runoudessa on aina mukana ”mystisyyden vuoto”, joka kommunikoi jostain syvemmästä todellisuudesta.
— Runous on rukouksen kaltainen hiljainen tila, jossa voi tavoitella yhteyttä — itseensä, lukijaan ja Jumalaan. Runoilijoita voi sanoa nykypäivän mystikoiksi ja profeetoiksi.
Kirjoittaessaan ja kollegoidensa runoja lukiessa Kontio tuntee toisinaan, kuinka teksteissä lähestytään ajan ja paikan rajat ylittävää hengellistä elämystä.
Kaiversi nimensä sisimpäämme
Kompleksisen alkoholisti-isän pojan runoissa isiä ei kuvailla kovin mairittelevasti. Isä teki viimeisen likaisen temppunsa, kun Kontion sisarukset sirottelivat veneestä hänen tuhkaansa mereen. Tuuli kääntyi äkisti, tuhka tunkeutui silmiin ja suuhun.
Runo siitäkin kokemuksesta tuli: ”Isä veti viimeisen kerran turpiin. Hän oli sellainen mies joka ei halunnut nimeään graniittiin. Hän kaiversi sen sisimpäämme.”
Kontion lastenkirjoista löytyy kovasti toisenlainen, Tomia itseään muistuttava isä, joka peittelee lapsensa sänkyyn ja lukee heidän kanssaan iltarukouksen.
— Kun luen lapsilleni iltarukouksen, se on kuin sakramentti, viiden lapsen isä kommentoi.
— Lapset ovat pitäneet minua kuosissa. He ovat antaneet tilaisuuden antaa itsestäni maailmalle muutakin kuin narsistisia runoilijan egon tuotoksia. Maratoonarina ja boheemirunoilijana saatan olla kausittain äärimmäisyysihminen. Mutta isän rooli on tärkein ja siinä olen mielestäni onnistunut parhaiten.
Arjessa hienoimmat hetket liittyvät lapsiin.
— Katson lasta, joka nukkuu kauniisti hymyillen saatuaan vain hetki sitten raastettua vanhempansa hermot. Silloin ajattelen, että tuohon pieneen ihmiseen sisältyy suuri ihme.
Ilman nimeä olisit valoa
Runoilijan työ on intiimein osa Tomi Kontion kirjoittajanuraa, joka on laajentunut lastenkirjallisuuteen, lehtikirjoitteluun, laulunsanoituksiin ja teatteriin.
Runoteos Ilman nimeä olisit valoa (2011) antaa ymmärtää, että asioiden ja ihmisten tarkka nimeäminen ja lokeroiminen voivat peittää enemmän kuin paljastaa.
— Aurinko ei loista yhtä kirkkaasti silloin kun sitä tarkastelee sanan ”aurinko” kautta. Tai kun joku sanoo ”Tomi, lähiörunoilija”, niin sanat pimentävät ja kätkevät minusta jotakin, mitä olen oikeasti.
— Kun ihmiset riisutaan karkeista määritteistä, nähdään ilman turhia ennakkokäsityksiä se todellinen valo, joka löytyy heidän sisältään. He eivät ole silloin enää vain vantaalaisia, savolaisia tai somaleita.
Jaa tämä artikkeli: