Kuva: Jukka Granström
Värejä elämän kankaalla
Pienen nöykkiöläisen omakotitalon eteinen ja olohuone ovat täynnä suuria maalauksia, grafiikkatöitä ja kirjoja, joten vieraan täytyy varoa askeleitaan. Talon emäntä, 91-vuotias Helmiriitta Honkanen, on tottunut sukkuloimaan taiteellisten töidensä ja niiden edustamien menneitten vuosikymmenten välissä. Hän siirtelee toisella kädellä kirjoja kahvipannun tieltä ja esittelee toisella uusinta maalaustaan. Se on hehkuvan värikäs, kuten hänen useimmat maalauksensa, ja siinä nelihenkinen perhe seisoo laiturilla vuonna 1960.
”Tässä ovat poikani ja mieheni, ja tuossa olen minä tulossa pyykiltä pienen tyttäreni kanssa ."
Honkasen maalausten ja grafiikoiden aiheet ovat perinteikkäitä, mutta tapa maalata on erikoinen.
”Inhoan pensseliä. Maalaan rätillä ja käytän tarvittaessa apuna veistä.”
Honkanen on kirjoittanut tai kuvittanut parikymmentä kirjaa. Niiden aiheina ovat esimerkiksi naisten työpalvelu sodassa, taloudenhoito ja mainosmaailman alkuvaiheet.
Kirppujen suosikki
Honkanen on omaa sukua Corner, ja sukupuusta löytyy kulttuurihahmoja moneen lähtöön. Isoäiti Helmi on Krohnin kulttuurisukua, ja eno Vilho Setälä toi aikanaan kinofilmit Suomeen.
Honkasen lapsuudenperhe oli varakas, mutta elämä kolhi silti.
”Olin yhdeksänvuotias, kun vanhempani erosivat. Kaksi vuotta minua nuoremmalla veljelläni oli synnytysvaurio, ja eron jälkeen äiti lähetti hänet Sortavalaan hoitokotiin. Hän kuoli välirauhan aikana keuhkotautiin.”
Ero pikkuveljestä oli Honkaselle kova paikka, ja hän alkoi yksinäisyyteensä kirjoittaa päiväkirjaa.
Vuonna 1938 Honkanen pääsi Taideteolliseen keskuskouluun opiskelemaan graafikoksi. Tutkinnon suorittaminen kesti normaalisti kolme vuotta, mutta sodan takia Honkaselta meni seitsemän.
”Välillä opiskeltiin ja välillä tehtiin työtä. Siinä se nuoruus meni.”
Yleisen työpalvelun alkaessa 1941 alkoi myös nuorten naisten vapaaehtoinen työpalvelu. Honkanen haki tyttöjen työleirille ja suoritti puolivuotisen työpalvelun Pielisen suussa Karjalassa maatilan emännän apuna, lehmiä lypsäen ja leipätaikinaa vaivaten.
Pula-ajan maalaiselämä laajensi kaupunkilaistaustaisen ylioppilastytön maailmankuvaa sekä hyvässä että pahassa.
”Tajusin esimerkiksi olevani kirppujen suosikki. ”
Ravintolaemännästä taidemaalariksi
Honkanen pääsi myöhemmin lotaksi. Hän palveli ennen välirauhaa kanttiinissa Aleksandrowskassa, kohdassa josta Kannas myöhemmin murtui.
”En tajunnut, miten vaarallisessa paikassa olin, ennen kuin eräs porukkamme poika kaatui soppajonoon.”
Sodan jälkeen moni joutui etsimään itseään, niin myös Honkanen. Hän lähti opiskelemaan uutta ammattia ja meni talouskouluun. Samoihin aikoihin hän löysi lestadiolaisseurat – ja tulevan aviomiehensä, joka työskenteli Merenkulkuhallituksessa ylivahtimestarina.
Ensimmäistä lasta odottaessaan Honkanen toimi Kirurgisessa sairaalassa ravintolaemäntänä, ja perhe asui Katajanokalla. Sitten elämä mullistui taas kerran.
”Mieheni kuoli 54-vuotiaana. Onneksi minulla oli työpaikka, ja pystyin elättämään perheen.”
Muutaman vuoden kuluttua Honkanen lapsineen muutti perheen kesäpaikkaan Nöykkiöön.
Vuodet 1961-78 hän työskenteli Elannon mainospiirtäjänä.
”Sen jälkeen mainoshommat ulkoistettiin, ja minä päädyin vintin siivoojaksi.”
”Vintin siivoaminen” tarkoitti, että Honkanen kolusi Elannon vinttejä museoita kiinnostavien tavaroiden ja mainosten löytämiseksi ja luetteloimiseksi. Esineet päätyivät Helsingin kaupunginmuseoon ja julisteet Lahden julistemuseoon.
Isoisoäiti Facebookissa
Tällä hetkellä Honkanen siirtää tietojaan mainosalan alkuvaiheista eteenpäin.
”Autan erästä Aalto-yliopiston opiskelijaa, joka kirjoittaa lopputyötään mainosalan kehityksestä.”
Honkanen opiskeli 80-luvulla itsekin vielä yhden uuden ammatin: hänestä tuli taidemaalari.
Honkasella on melkoinen menneisyys, mutta silti hän pitää viimeisiä viittä vuotta elämänsä parhaimpina.
”Terveys ei enää ole kummoinen, mutta nyt voin keskittyä täysin maalaamiseen. ”
Hän on 15 lapsen isoäiti ja 11 lapsen isoisoäiti. Toinen hänen pojistaan asuu perheineen naapuritalossa, ja perheen lapset ovat vuorotellen käyneet auttamassa mummia siivoamisessa.
”Tällä hetkellä taitaa olla siivousvuorossa lapsi numero kahdeksan”, Honkanen naureskelee.
Hän on kirjoitellut myös taideblogia Uuteen Suomeen.
”Toinen polveni tosin on niin huono, että taidenäyttelyihin menemiseksi tarvitaan Espoon taksikortti.”
Facebook-profiilikin hänellä on.
”Nuorempiin sukupolviin on helpointa pitää yhteyttä netin avulla.”
Jaa tämä artikkeli: