Tiina Toivanen odottaa lentokoneessa hyppyvuoroaan. Kuva: Thomas Tuominen
Varjon varassa
Kokenutkin laskuvarjohyppääjä jännittää jokaista hyppyään.
– Sano joo, pyysi ystäväni puhelimessa. Minähän sanoin ja päädyin laskuvarjohyppykurssille, kertoo Tiina Teivainen .
Oli kesä 1989. Kaveri lopetti harrastuksen pian kurssin jälkeen, mutta Teivaiselle laskuvarjohyppäämisestä tuli elämäntapa. Hypätessä työhuolet ja kiireet unohtuvat.
– Adrenaliinin virtaus on hyppyhetkellä niin kova, että silloin ei voi keskittyä mihinkään muuhun, Helsingin kaupungin esteettömän asumisen hankkeessa toiminnanohjaajana työskentelevä Teivainen sanoo.
– Varjon varassa tulee hyvänolon tunne, joka kestää pitkään vielä hypyn jälkeenkin.
Monista Malmin lentokentällä toimivan Suomen laskuvarjokerhon hyppääjistä on vuosien varrella tullut Teivaisen hyviä ystäviä. Alkeiskurssin hyppymestarista tuli peräti hänen aviomiehensä. Nyt hyppäävällä pariskunnalla on 5- ja 10-vuotiaat lapset.
– Lapset muistuttelevat usein ennen hyppyä, että tulkaa sitten turvallisesti alas.
Hypyt Hangossa
Laskuvarjohyppääjien elämää Uudellamaalla mutkistaa Helsinki-Vantaan lentokenttä. Kentän kova lentoliikenne on ajanut harrastajat Malmilta Hankoon hyppäämään. Alkeiskursseja pidetään kuitenkin edelleen Helsingissä.
– Kun muut lähtevät viettämään pitkää viikonloppua mökille, me lähdemme Hankoon, tuumii Tiina Teivainen.
Äiti ja isä hyppäävät vuorotellen. Jos lapsille saadaan vahti, voivat lapset bongailla taivaalta vanhempiaan myös yhtä aikaa.
Iltaisin grillataan ja saunotaan porukalla. Kentän laidalle on muodostunut laskuvarjohyppääjien asuntovaunuista pieni yhdyskunta.
Kylmä ilma estää hyppäämisen Suomessa vuoden ympäri, jonka vuoksi monet hyppääjät lentävät talviaikaan muuttolintujen lailla vielä Hankoakin etelämmäksi. Teivainen oli syksyllä viikon Dubaissa, ja hänen miehensä oli lasten kanssa joulun alla viisi viikkoa Floridassa.
Kuvioita ilmassa
Tiina Teivainen kilpailee SM-tasolla FS-lajeissa eli kuviohypyssä. Nelihenkinen joukkue muodostaa ilmassa erilaisia kuvioita, joita tuomaristo arvioi.
Matka neljän kilometrin korkeudesta varjon avaamiseen kestää noin 70 sekuntia. Kuvioita ehtii muodostella noin 60 sekunnin ajan. Kilpailussa hyppykorkeus on 3 100 metriä , jolloin työskentelyaika on 35 sekuntia.
Ennen kilpailukauden alkua hyppääjät harjoittelevat kuvioita mahan alle laitettavien lautojen avulla Kisahallin lattialla.
Teivainen toimii myös kouluttajana ja laskuvarjohyppytuomarina. Muiden hyppyjen arvioimiseen Teivainen joutui keskittymään erityisesti viime kesänä, koska hän mursi nilkkansa laskeutuessaan kevään kolmannelta hypyltä.
– Oli hirveä polte päästä alkukeväästä hyppäämään ja huonostihan siinä kävi.
Teivaisen laskeutuminen epäonnistui ja nilkka piti kipsata.
– Lajin riskit on tiedostettava ja osattava varautua niihin. Ehkä siksi kokenutkin hyppääjä jännittää edelleen jokaista hyppyä.
Tarkat tuulitiedot
Laskuvarjohyppääjillä on tarkat tuulitiedot, joiden avulla he etsivät laskeutumispaikkaa. Tärkeä apuväline on myös korkeusmittari, joka arvioi jäljellä olevan matkan maan kamaralle. Laskeutuminen tehdään vastatuuleen, jotta alastulo olisi mahdollisimman pehmeä.
Tiina Teivaisella on ollut onneksi huomattavasti enemmän ikimuistoisia hyppyjä ja alastuloja kuin haavereita.
Kerran Teivainen yritti 80-henkisen joukkueen kanssa kuviohypyn Suomen ennätystä, joka päätyi keskelle lehmien laidunaluetta. Lehmät eivät onneksi olleet moksiskaan taivaalta tippuneista laskuvarjohyppääjästä.
– Eksoottisin laskeutuminen on ollut rannalle Hawaijilla.
Lisätiedot: www.laskuvarjokerho.fi
Jaa tämä artikkeli: