Kuva: Lotta Numminen
Vartin retriitti: Armo ei kuulu kenellekään
Sanotaan, että armo kuuluu kaikille, mutta se ei pidä paikkaansa.
Armo ei kuulu kenellekään. Juuri siksi se on armoa.
Sitä ei voi ansaita. Sen eteen ei voi tehdä mitään.
Ansion logiikka istuu niin tiukassa, että minun on vaikea sietää sen murtamista: sitä että vasta työpäivän lopulla lapion varteen löntystellyt saa saman päiväpalkan kuin aamusta asti vainiolla rehkinyt kollegansa, niin kuin Jeesuksen vertauksessa viinitarhurista ja työläisistä.
"Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?" kysyy vertauksen viinitarhuri koko päivän työtä painaneelta valittajalta, jonka mielestä joku sai palkkionsa liian helpolla.
Teema toistuu kertomuksessa tuhlaajapojasta ja hänen veljestään. Veljeä otti päähän, että isä hyväksyi takaisin luokseen poikansa, joka jo kerran oli osuutensa kuitannut ja lähtenyt litomaan.
Armo on sitä, että Jumalalle ei tarvitse yrittää kelvata. Armo on sitä, että sinun ei tarvitse muuttua paremmaksi ihmiseksi. Armo on sitä, että sinun ei tarvitse uskotella olevasi joku toinen. Armo on sitä, että sinä saat olla sinä.
Armo ei siis ole vain anteeksi saamista ja antamista. Se on tervetulleeksi toivottamista ilman ehtoja. Se on kunnioittamista kyseenalaistamatta. Jumalalla, tuhlaajapoikien ja -tyttöjen isällä, on siihen varaa, vaikka meillä ei aina olisikaan. Eikä meillä ole varaa katsoa karsaasti sitä, että Jumala on hyvä.
Päinvastoin, opiksi siitä voisi ottaa ja luottaa vähän enemmän.
Jaa tämä artikkeli: