Kuva: Lotta Numminen.
Vartin retriitti: Kenen neuvot kelpaavat?
Kun saa hyvää tarkoittavia neuvoja, voi tuntua siltä kuin toinen nousisi yläpuolelle.
Miten haluaisin ihmisten kohtelevan minua? Varoittavan vaarallisista asioista? Kieltävän rikkomasta lakia ja järjestystä? Kertovan Jeesuksesta ja kutsuvan uskoon? Toivo ihmisiltä asioita, joita itse arvostan.
Mutta entä, kun teen vaarallista asiaa, johon olen tottunut? Kun kasaan kirjapinon keittiöjakkaralle, jotta yllän vaihtamaan lampun: haluanko, että minulle huomautetaan asiasta? Tai kun oikaisen kadun yli kymmenien metrien päässä suojatiestä, haluanko että minulle muistutetaan liikennesäännöistä? Kuuntelen mielelläni evankeliumia, mutta korostuksissa jokin voi tökkiä. Onko asia sittenkään niin yksinkertainen?
Mietin hetken. Onko kysymys asiasta, jota oikeasti toivon itselleni? Haluanko todella tällaista puuttumista omaan elämääni? Vai onko kysymys siitä, että neuvoja ja opastaja nousee toisen yläpuolella ikään kuin vanhemmaksi tai opettajaksi?
Pohjimmiltaan kysymys on toisen ihmisen ja hänen itsenäisyytensä kunnioittamisesta, kanssakulkijan pitämisestä itsensä vertaisena. Ei ole alempia, joita pompotellaan. Ei ole ylempiä, joita nuoleskellaan. Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi, samanlaiseksi kuin me. Hän suostui ihmisyyden rajoituksiin: kieleen ja kulttuuriin, tapoihin ja tottumuksiin, aikaan ja paikkaan. Hänen seuraamisensa on toisen ihmisen kunnioittamista samanlaisena ja erilaisena kuin itse on. Lähimmäisen rakkaus on toisen kunnioittamista.
Jaa tämä artikkeli: