Vartin retriitti: Kolme naista lauteilla
Löylyvesi kihahtaa kiukaalle, jolla makkarat foliopaketeissaan jo hautuvat. Lämpö pehmentää ja hälventää etäisyyttä.
– Kun tyttäreni eli hulluja vuosiaan, lakkasin uskomasta jumalalliseen huolenpitoon, sanoo illan emäntä.
– Huolenpidosta ei ole mitään todisteita. En myöskään halua kuulua siihen seurakunnan sisäpiiriin, joka uskoo olevansa joku Jumalan lempilapsi.
Toinen taipuu sykkyrään uuden kipakan lämpöaallon alla ja kertoo:
– Minä kyllä olen viime aikoina useinkin rukoillut Jumalaa, että pitäisi huolta äidistä. Äiti on kohta 90-vuotias, ja minua ahdistaa, kun en voi olla aina auttamassa. Ajatus huolenpidosta helpottaa. En silti minäkään halua olla mikään Jumalan lellikki.
Oma ajatukseni muotoutuu tauolla pihan viileydessä. Ehkä kyse on siitä, että me tulkitsemme elämää eri tavoin tottumustemme mukaan.
Yhdelle ajatus Jumalan varmasta huolenpidosta tuo turvaa. Taaksepäin katsoessa voi huolenpidosta nähdä merkkejäkin.
Joku taas ei näe merkkejä, mutta yrittää selvitä parhaansa mukaan sen läpi, mitä elämä elettäväksi asettaa.
Kolmas pohtii, mikä sitä erityistä huolenpitoa on: onni vai onnettomuus? Hammasta purren läpi eletystäkin voi versoa hyvä elämä.
Mitä siis tapahtuu, kun väistämätön asia muuttuukin kokemukseksi syvästä merkityksellisyydestä?
Onko juuri se Jumalan salattua huolenpitoa?
Jaa tämä artikkeli: