Kaipausta. Miksi me yksinäistymme? Kuva: Katri Saarela / Instagram: Kutriart
Vartin retriitti: Lähelle toista
Hyvää yötä sinulle, toivottaa mies Facebookin nettiavaruuteen. Ilta on ollut pitkä asunnossa, jonka kynnyksen yli kukaan ei ole astunut moneen kuukauteen huoltomiestä lukuun ottamatta.
Hyvän yön toivotus saa pari tykkäystä, usein ei yhtään.
Päivät eivät ole erilaisia. Ei ole ketään, jonka kanssa jakaa luettua, nähtyä ja koettua. Joku saattaa jo kavahtaakin niin peittelemätöntä yksinäisyyttä.
Miksi me yksinäistymme, miksi lähimmäinen ei löydy läheltä?
Kullakin on tarinansa. Onko taustalla pelkoa laskea toista lähelle? Jättikö elämä muuten vain ihmiset matkan varrelle? Eikö enää ole uskallusta pyrkiä muutokseen?
Lähimmäinen ei ole kuvitelma. Hänen pitäisi olla lähellä, ihan siinä arjessa. Kun kaksi ihmistä näkee toistensa sisimpään eikä kavahda näkemäänsä, taivas on lähellä.
Lähimmäisellä on malttia kuulostella. Mitä tuo toinen tarvitsee? Se voi olla ihan muuta kuin itse luulen, mutta kyseessähän onkin hänen hyvänsä, ei minun.
Onneksi oma kokemus hyväksynnästä herkistää toisillekin.
Jumala, meidän kaikkien isä. Katso meihin, älä käänny pois, vaikka me itse sen niin taitavasti teemmekin.
Me toivomme, että joku näkisi meidät. Jos se katse olisi vielä täynnä hyväksyntää, etäisyys ihmisestä toiseen kutistuisi.
Ja lähelle me tahdomme, lähelle itseämme, toisiamme ja sinua. Ilman läheisyyttä ja yhteyttä maailma on autio paikka.
Sinun katseesi on hyväksyvä, myötätuntoinen ja arvostava. Uudistakoon se meidät ja vieköön meidät lähemmäs toisiamme.
Marja Kuparinen
16. sunnuntai helluntaista
Lähimmäinen
Väri: vihreä
Valo: kaksi kynttilää
Teksti: Ps. 86: 1, 3–7, 1. Kun. 17: 1, 8–16, Fil. 4: 10–14, Luuk. 10: 38–42
Jaa tämä artikkeli: