Vartin retriitti: Siunattu muutos

Vartin retriitti: Siunattu muutos

On pimeä talvi-ilta itäsuomalaisessa pikkukaupungissa 1960-luvun alussa. Nuori tyttö kävelee kotiin seurakuntanuorten illasta. Tuntematon mies puhuttelee häntä kadulla ja tiedustelee, paljonko kello mahtaa olla. Vastauksen sijasta tyttö tihentää askeleitaan ja henkäisee pelästyneenä: ”Minä olen uskossa!”

Tapahtumalle on naurettu moneen kertaan. Se kertoo uskomisesta, joka oli nuoren ihmisen turva toisen lähestymistä vastaan. Se kertoo myös vieraantumisesta ja etäisyydestä, kokemattomuudesta ja tuntemattoman pelosta.

Usko ei ole muuttumaton asia. Se ei suojaa ihmistä elämältä. Elämä taas on muuttuva ja muutoksiin pakottava voima.

Nykyään tuo tyttö ajattelee Jumalasta ja Jeesuksesta aivan toisin kuin nuoruudessaan. Ennen hän tiesi tarkasti oikean ja väärän uskon rajat, tunsi itsensä ja tiesi, miten piti elää. Aika ja kokemus ovat pehmentäneet mielipiteitä ja lisänneet uskallusta kestää epävarmuutta.

Nykyisin oppien nyppimistä tärkeämpää on luottaa Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen, kävi miten kävi. Jeesuksen määrittely on vaihtunut ihmettelyksi.

Muutos, epävarmuus ja epäusko kuuluvat uskoon. Jo Jeesuksen ystäviä askarrutti hänen persoonansa arvoitus: oliko hän ihminen, profeetta vai jotain enemmän? Samaa mekin joudumme miettimään yhä uudelleen, sillä yhden ajan usko joutuu yhä uudelleen tekemään tilaa uudelle ymmärrykselle.

Jos liike loppuu, on syytä huolestua.

Jaa tämä artikkeli: