Vastakkainasettelu pakolaisten ja meidän välillä
Kovasti apealla mielellä olen seurannut keskustelua pakolaisista. Mitäpä, jos avartaisimme ajatteluamme hieman. Ei ole kuin reilut sata vuotta siitä, kun suomalaiset pakolaiset lähtivät kotimaastaan Amerikkaan ja Australiaan pois vainon, sodan ja nälän alta. He päätyivät näihin maihin siirtolaisina.
Ei ole kuin 75 vuotta siitä, kun maastamme lähetettiin pakolaisina sodan jaloista kymmeniä tuhansia alaikäisiä vieraisiin maihin turvaan ilman vanhempiaan. Meitä sotalapsia ei kutsuttu pakolaisiksi, koska kaikki tapahtui sovitusti. Itse asiaa ei se muuta, että minut noin 80 000 muun lapsen kanssa lähetettiin sotaa pakoon ilman vanhempia. Nyt näitä tulee meille joitakin satoja, ja isänmaalliset kansalaisemme ovat kauhuissaan!
Ei ole kuin 60 vuotta siitä, kun sadattuhannet suomalaiset lähtivät pakolaisiksi maastaan, kun se ei tarjonnut työtä eikä muuta elämisen mahdollisuutta. Pakoon mentiin Ruotsiin, missä meistä tuli "invandrande", maahanmuuttajia.
Yllä sanomani voidaan kiistää vetoamalla erilaisiin olosuhteisiin ja puitteisiin. Perustotuus ei kuitenkaan siitä muutu: Oma kotiseutu ei tarjonnut mahdollisuutta elää, olla rauhassa, selvitä hengissä. Apu haettiin muualta. Tästä on kysymys myös tänään.
Lisäksi nämä Irakista, Syyriasta ja muualta lähteneet maahanmuuttajat saattavat olla maallemme uskomaton voimavara, kun rauha heidän kotiseudulle jonain päivänä on palannut. Alkaa jälleenrakentaminen, ja siinä on Suomellakin mahdollisuutensa, kunhan meillä on alueen tuntevaa väkeä hoitamaan kauppasuhteet paikallisiin tahoihin.
Esko Vepsä
kerran sotapakolaisena Ruotsissa
Jaa tämä artikkeli: