Fantasiaa. Tämä Don Carlos lainaa kuvastonsa Tolkienin romaaneista, Nightwishin videokuvastosta, Harry Potterista, punkkareista ja goottien kauhuromantiikasta. Ja se toimii.
Verdi fantasia- maailmassa
Giuseppe Verdin Don Carlos on kuin lauantaikarkkipussi. Makeata riittää mahan täydeltä, sillä teos on suosittujen aarioiden ja suurien joukkokohtausten loppumaton jatkumo.
Kun tähän lisätään vielä oopperan historiallinen tausta: Espanjan julma inkvisitio, kuninkaallisten valtataistelu, intohimoiset rakkaussuhteet, vapauden ja veljeyden aate sekä uhrautua ystävyys, täyttää Don Carlos kaikki ne vaatimukset, joista syntyy yleisön rakastama suosikkiteos.
Mutta mitä tekemistä vuonna 1867 valmistuneella oopperalla on Tolkienin romaanien, Nightwishin videokuvaston, Harry Potterin, punkkareiden ja goottien kauhuromantiikassa? Ei mitään – paitsi todisteena siitä, millaisin vapauksin klassikkoteoksia voidaan nykyään lähestyä.
Don Carlos on yhteistyötuotanto Tsekin kansallisoopperan kanssa.
Ohjaaja Manfred Schweigkofler marssittaa Don Carloksen 1500-luvun Espanjasta meidän aikamme goottikulttuuriin. Hän täyttää yhdessä lavastaja Walter Schützen ja puvustaja Heidi Wikarin kanssa näyttämön kummitusmetsällä, pääkalloilla ja liki kahdella sadalla erilaisella puvulla.
Tuloksena on visuaalisesti näyttävä spektaakkeli, joka huipentuu upeasti lauletuissa kuorokohtauksissa.
Katsojalle jää kuitenkin hieman epäselväksi ohjauksen varsinainen sanoma. Paikoin henkilöiden välinen sisäinen jännite tuntuu hukkuvan ulkoisen kuorrutuksen alle. Toisaalta näyttävä moderni ylöspano ei ole haitaksi oopperan suurenmoisen musiikin vastaanottamisessa. Musiikillisesti ilta onkin kirjattava vahvasti plussan puolelle.
Nimiosassa laulaa Mika Pohjonen ensiluokkaisesti. Hänen italialaistyyppisessä tenorissaan on sellaista hehkua ja vokaalista vuolautta, että sitä harvemmin tapaa näillä leveysasteilla.
Posan markiisin osan laulanut Tommi Hakala on varsinainen baritonitykki. Illan komeimpiin hetkiin kuuluikin Carloksen ja Posan ensimmäisen näytöksen hurmioitunut duetto.
Monet muistavat Filip II:n roolissa Matti Salmisen , Martti Talvelan tai Jaakko Ryhäsen . Suurista esikuvista piittaamatta Mika Kares teki oman vakuuttavan roolinsa. Kareksen äänestä puuttuu syvän basson muhevuus, mutta se korvautuu jalona ja vapautuneena sointina. Gregory Frank Suurinkvisiittorina oli tarpeellisen vastenmielinen ilmestys.
Naisista illan valtiatar oli juoniaan niljakkaasti Ebolin roolissa punonut mezzosopraano Lilli Paasikivi . Huippuvaikea aaria O don fatale kohosi vaivatta sopraanon korkeuksiin. Toivottavasti tulevalla oopperajohtajalla riittää jatkossakin vielä aikaa astua myös lavalle. Judith Howarth Elisabethina jäi yllättävän vaisuksi. Hänellä on tapana lähestyä korkeita säveliä liukuen alhaalta ylöspäin, mikä aiheutti toisinaan kiusallista alavireisyyttä.
Kapellimestari Pietro Rizzo oli elementissään Verdin parissa, mutta olisi voinut suitsia paikoin sinänsä loisteliaasti soittaneita vaskia. Balanssi laulajien kanssa ei ollut aina paras mahdollinen.
Risto Nordell
Jaa tämä artikkeli: