Rohkeus kohdata. Romaninäkökulmasta kantasuomalaiset ovat vieraita toisia. Kaupungilla moni romani myy Iso Numero -lehteä, jonka talvinumeron painos 20 000. Lehteä julkaisee Kultti ry. Romanien kanssa pääsee tutuksi puhumalla saksaa.
Vieras, outo, toinen
Viimeisellä tuomiolla kysytään, miten kohtelit muukalaisia.
Teksti Juhani Huttunen
Kuva Esko Jämsä
Bussi poimii pysäkiltä pojan. Ikkunasta näkyy puita, mutta en tiedä, missä olen. Ymmärrän olevani ikkunapaikalla ja sivulla 492. Olen uppoutunut Markku Jokisipilän ja Janne Könösen tuoreeseen tietokirjaan Kolmannen valtakunnan vieraat. On tiistaiaamu, ja olen hetkeä aiemmin saanut varmistuksen, että lapsena tuntemani SS-mies on tiennyt juutalaisten joukkomurhista Itä-Euroopassa jo heti 1942.
Kyytiin nousseella pojalla on Downin oireyhtymä. Hän on ääneltään topakka. Hetken kuluttua koko bussi kuulee, kun hän puhelimessa kertoo päässeensä turvallisesti matkaan.
Tämä toistuu usein. Sama down-poika nousee kyytiin ja kertoo pian puhelimessa, että kaikki on hyvin. Hän on rakastettu lapsi, josta kannetaan huolta.
Vierastan kehitysvammaisia. Yhteinen ateriointi on vielä helppoa, mutta vuorokausi samassa hotellihuoneessa kehitysvammaisen kanssa jännittää ajatuksena paljon. Pelkään, etten selviytyisi pulmatilanteista. Vierastan myös kerjäläisiä ja muukalaisia. Vierastan rasisteja ja islamisteja.
Vierastan Idols-kulttuuria ja kokoomusnuorten ajatuksia. Kaikki tuo ja vielä moni muu asia on minulle toiseutta. Vierastan vihaisia feministejä. Juuri feministit keksivät käsitteen toiseus. Suomessa se tuli tiedostavien intellektuellien muotisanaksi 1990-luvulla. Vierastan intellektuelleja.
Myös lapsuudessani tuntemani SS-miehen sotilaselämä on minulle toiseutta. Hän ei ollut paha ihminen. Aika harva on paha. Ja sitten kun joku on, häntä ei poliittisista syistä pidetä sairaana, syyntakeettomana. Oli tärkeää, että Anders Breivik oli ”normaali” ja ymmärsi tekonsa. Tällöin kuka tahansa maahanmuuttokriittinen bloggaaja voisi toimia niin kuin Breivik. Vierastan Breivikiä.
Joukko miehiä repaleisissa vaatteissaan kävelee kivikkoisessa maastossa. Joukon etummaiset skannaavat tienvarsia. Heillä on kupeillaan miekat. Retkueen keskimmäisenä käveleeJeesus. Sadan kilometrin päässä on Beirut. Sitä ei sanota Raamatussa, mutta kartalla se näkyy. Kukaan ei tiedä, miksi Jeesus seuraajineen kävelee pakanallisen Syyrian provinssin kaupunkeihin Tyrokseen ja Sidoniin.
Ostoskeskuksessa karjakauppiaiden aitauksissa on valtava meteli. Kauppakujan kyttyräselkäisellä miehellä on parrassaan kamelinmaitoa. Jos Ridley Scott tekisi tämän elokuvakohtauksen, hänen pitäisi kuvata Jeesuksen veljen Jaakobin reaktio. Jaakob on konservatiivinen hurskas, jota näky etoo. Kamelinmaito ei ole košer. Rahanvaihtajien ja karavaanareiden loputtoman puhetulvan keskeltä Pietari ja Johannes erottavat tummatukkaisen naisen, joka kovalla äänellä sanoo:
– Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni. (Matt. 15: 22)
Jeesus teeskentelee, ettei kuule. Nainen ei hellitä, ja oppilaat ihmettelevät, miksei Jeesus välitä.
– Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten. Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille, hän sanoo.
Jeesus vertaa naista koiraksi. Onko hän rasisti? Nainen anoo armoa:
– Ei olekaan, Herra, mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia.
Eturengas osuu Postitalon edessä kadunreunaan. Down-poika on jo ajat sitten jäänyt bussista. Hetken päästä ohitan kiireisen näköisenä romanimiehen, joka möreällä äänellä sanoo vastaantulijoille ”päivää”. Hän myyIso Numero -lehden talvinumeroa. Käännyn takaisin ja ostan muoviin pakatun julkaisun. Kiitän kohteliaasti mutta nopeasti. Romanimies on minulle toinen, outo, muukalainen.
Edellisiltana uutisissa kerrottiin romanipariskunnasta, joka esiintyi ”mysteerityttö Marian” vanhempina. Kuvassa näkyi lihava mies, jonka silmät harittivat. Hörähdin epäuskoisena pariskunnan väitteelle, että kyseessä on taloudellisista syistä äidin suostumuksella tehty adoptio. Ketä uskoisin?
Jatkan Ateneumin ohi työpaikalleni ja nakkaan ostamani lehden valtavien kirjapinojen taakse. Päivän mittaan lähettelen viestejä Uuden testamentin eksegetiikan dosentille Niko Huttuselle. Evankeliumeissa on kohtia, joissa Jeesus ei ole suvaitsevainen ”mokuttaja”. Jeesus on nuiva.
– On kuitenkin erotettava historian Jeesus ja evankelistojen Jeesus, Huttunen sanoo.
– Karkeasti ottaen historialliselle Jeesukselle ”toisia” ovat ainakin pakanat, kuten kanaanilaisnainen, jonka Jeesus kohtaa Tyroksessa. Edelleen yläluokka saa Jeesukselta huutia. Herroina hallitsevat ”jotkut muut”.
Huttusen mukaan toiseusteema tulee esiin myös dramatisoiduissa väittelyissä fariseusten kanssa. Jo vuosikymmeniä tutkijat ovat tienneet, että Raamatun kertomuksissa heijastuu evankelistojen oma kipeä suhde aikansa juutalaisiin.
– Esimerkiksi Matteuksen evankeliumin luvussa 23 näkyy kirjoittajan oma kauna juutalaisia juuriaan kohtaan. Samoin Johanneksen evankeliumissa Jeesus ja juutalaiset asetetaan vastakkain ikään kuin Jeesus itse ei olisi juutalainen, Huttunen sanoo.
Illalla televisiouutisissa kerrotaan, että ”mysteerityttö Marian” oikeat vanhemmat ovat löytyneet. Helpottava tieto. Tarina adoptiosta olikin totta. Mutta jotain on pielessä. Kamera kuvaa aliravittua naista. Hän on Marian biologinen äiti Sasha Ruseva. Kadulla likainen pikkulapsi pylly paljaana lakaisee pikkukiviä risulla. Ruseva on synnyttänyt kymmenen lasta. Osa heistä nukkuu, ja kärpäset tunkeutuvat heidän silmiinsä.
Järkytyn. Raamattu-aiheisia juttuja varten luen aina arkeologiaa ja eksegetiikkaa. Yritän tutkimuskirjallisuuden avulla saada Jeesuksen ajan elämänmenon lihalliseksi ja eläväksi. Nyt Rusevan elämä syksyllä 2013 näyttää samanlaiselta kuin se maailma, jonka maalaan mieleeni kuvitellessani kamelinmaitoa kyttyräselkäisen miehen partaan Tyroksen torilla vuonna 30 jKr. Toiseus tulee iholle.
Marian kasvatusisä on nimeltään Christos. En uskalla ajatella nimen merkitystä. Uutiskuva palaa kiinni verkkokalvooni. Elämän kolhiman Christoksen paidassa lukee tragikoomisesti Just do it.
Jeesus on palannut Tyroksesta. Hän tiesi kuolevansa väkivaltaisesti. Seuraajiaan hän varoitti:
– Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. (Matt. 16: 24)
Hän puhui aina arvoituksellisesti.
– Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Olkaa siis viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset. (Matt. 10: 16)
Jeesus puhui Galilean arameaa, mutta hänen sanansa kirjoitettiin vuosikymmeniä myöhemmin muistiin kreikaksi. Kukaan ei tiedä, onko käännös onnistunut. Joitain Jeesuksen lauseita ei edes voi kääntää kreikasta takaisin arameaan. Raamatun lehdille piirtyy kuva tinkimättömästä rabbista.
– Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan, hän ennakoi. (Matt. 10: 34)
Jeesuksen teologiassa maailma jakautuu valoon ja pimeyteen, vuohiin ja lampaisiin. Viimeisen tuomion kuvauksessa hän vähän ennen Jerusalemin pääsiäisjuhlaa kertoo, miten ”Ihmisen Poika” istuu valtaistuimelleen ja sanoo valituille:
– Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne... (Matt. 25: 34–35)
Suomenkielisessä Raamatussa sanotaan ”minä olin koditon”. Kreikankielisessä alkutekstissä Jeesus sanoo: ”Minä olin ksenos.” Se on käännettynä: Minä olin vieras, outo, muukalainen, sopimaton, ulkomaalainen. Entä se kanaanilaisnainen Tyroksessa? Eikö hän ollut itselleen Jeesukselle vieras, outo, toinen?
Viimeisellä tuomiolla Matteuksen evankeliumissa Jeesus jakaa vuohet ja lampaat sen mukaan, kuinka ihmiset ovat kohdelleet outoja, maahanmuuttajia, sairaita, nälkäisiä. Mikään muu ei auta. Jeesus ei sano: ”Jos ette tee hyvää, ei se mitään, koska ainoastaan usko pelastaa.”
Kristinoppiin tällainen näkemys kyllä tuli ajan mittaan, mutta viimeisellä tuomiolla Jeesus puhuu ihan muuta. Kun kadotukseen tuomitut kysyvät, milloin he muka olivat jättäneet Kristuksen yksin, hän vastaa:
– Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.
Voi Christos ja hänen Just do it -paitansa...
Viikot kuluvat, ja taas istun bussissa. Sen patteri on tukalan kuuma. Bussi on ainoa paikka, jossa päivän mittaan ehdin lukea teologiaa ja mietiskellä asioita. Mutta nyt silmälaseistani putoaa linssi, ja päätän kuunnella musiikkia.
Räplään mp3-soittimen aakkosellisesta luettelosta esiin Sizzlan. Jamaikalaistähti on täällä pohjoisessakin kovin suosittu. Se on oikeastaan hieman erikoista. Sizzla (oikealta nimeltään Miguel Collins) laulaa ”yhdestä universaalista maailmasta”, mutta se maailma on itse asiassa ”yksi musta universaali maailma”. Sizzlan black power -saarna on samantyyppistä tulikiveä kuin amerikkalaisen Nation of Islam -järjestön Louis Farrakhanin musta rasismi.
80-vuotias Farrakhan käyttää samanlaista rusettia kuin suositun The Wire -televisiosarjan musta gangsteri Brother Mouzone. Farrakhan on tunnettu syvällisestä antisemitismistään. Ennen vanhaan Euroopassa antisemitismi oli oikeistonationalistinen ilmiö. Silloin papitkin opettivat, että juutalaiset ovat lain orjia, mutta kristityillä on armo. En tiedä, mitä alussa mainitsemani SS-mies ajatteli. Kaukasuksella hän oli rukoillut, että jos tästä vain selviän hengissä, menen papinkouluun. Niin hän teki, ja eli lopun elämänsä pasifistina.
Bussi pysähtyy. Taidetaan olla Pitäjänmäen suunnalla. Viistosti vastapäätä istuutuu pieni suklaanruskea tyttö, jolla on hellyttävä luppakorvapipo ja kädessään satukirja. Lapsi ei tunnu ollenkaan ”toiselta”. Sizzlan möykkä alkaa ärsyttää.
Sitten päässä alkaa raksuttaa uusi, vielä hauras ajatuskulku. Stop, musiikki pois, mietitäänpä.
Rakkaudessa on pelottavaa se, että kun rajat väliltämme katoavat ja sulaudumme yhteen, kadotamme oman identiteettimme. Siksi rakkaudessakin tarvitaan etäisyyttä. Toisen pitääkin pysyä toisena, jotta minä säilyttäisin itseyteni. Vain silloin voin sanoa, ettäminä rakastan sinua.
Kristillisessä teologiassa Jumalalla on kolmet kasvot: Isä, Poika ja Pyhä Henki. He ovat identiteetiltään eriytyneitä, mutta silti syvästi riippuvaisia toisistaan. Isä ei olisi Isä ilman Poikaa. Jumaluuden Persoonat tulevat tietoisiksi itsestään vain toistensa kautta.
Kolminaisuuden Persoonat eivät ole toisilleen vieraita, outoja, muukalaisia. Ihmiset ovat. Mutta ihminen Jumalan kuvana on tietenkin kolmiyhteisen Jumalan kuva. Siksi Kolminaisuuden Persoonien keskinäinen elämä on inhimillisen elämän esikuva. Jumala on sosiaalinen Jumala. Kolminaisuusoppi on kristillinen näkökulma suvaitsevuuteen.
Painomusteena teologia saattaa joskus tuntua kauniilta. Mutta miten kukaan voi vakavissaan puhua Jumaluuden Persoonien suhteista? Koulutus voi lisätä suvaitsevuutta, mutta lisääkö kolminaisuuoppi?
Bussi kurvaa jo lähelle kotiani, ja kuski painaa kaasua. Mietin ja mietin. Saatana ei rakasta. Kaikki rakkaus on Jumalasta, opetti Jeesus Nasaretilainen. Tarvitseeko kenenkään tuntea dogmatiikkaa rakastaakseen lähimmäistä? Kotona eteisessä sormeilen linssin takaisin sankoihin. Lopulta näen vastauksen. Tärkeintä on, että ihminen tuntee saavansa rakkautta. Kirjoista ei opita rakastamaan.
Kirjallisuutta: Colin E. Gunton: The Promise of Trinitarian Theology. Second Edition. T&T Clark 1997.
Jaa tämä artikkeli: