Kysymys on tietysti paljon muustakin kuin yksittäisistä lehtikirjoituksista tai yliherkistä liikavarpaista. Kenelle kirkko kuuluu? Onko seurakunta ensisijaisesti seurakuntalaisten vai kirkon työntekijöiden temmellyskenttä?

Onko seurakunta kuin yritys, jonka johto ja omistajat sanovat, miten toimitaan ja mitä tehdään? Vai onko seurakunta kuin kunta, jossa lopullista päätösvaltaa käyttävät vaaleissa valitut kansalaisten edustajat? Mikä on papiston ja seurakuntalaisten vallan suhde?

Seurakunta on yhtä aikaa demokraattinen ja jumalallinen yhteisö. Sillä on Jumalan antamia tehtäviä, jotka on määritelty kirkon perustuslaissa – erittäin vaikeasti tulkittavassa Raamatussa. Sillä on myös tehtäviä, jotka nousevat seurakuntalaisten elämäntilanteesta ja tarpeista.

Seurakuntalaisen ydinkysymys omalle seurakunnalleen on: Onko kirkko läsnä, kun ihminen etsii Jumalaa? Työntekijän kysymys saattaa olla: Onko ihminen läsnä, kun kirkko tarjoaa Jumalaa?

Näkökulmien ristiriita on pahimmillaan sovittamaton. Kannanotot – niin julkiset kuin yksityiset – nousevat siitä näkökulmasta, mistä asioita katsotaan.

Näkökulmasta riippuu myös se, miltä kannalta seurakuntalehteä toimitetaan. Onko seurakuntalehti seurakuntalaisten, seurakunnan rivityöntekijöiden vai seurakunnan johdon lehti?

Paikallisesta näkökulmasta saattaa nousta myös perustavaa laatua olevaa kritiikkiä niin hiippakuntaa kuin kirkon keskushallintoa ja päättäviä elimiä kohtaan. Riviseurakuntalaisen todellisuus ei aina kohtaa kirkon johtajien todellisuutta.

Seurakuntien viestinnälle on yleensä annettu kaksisuuntainen tehtävä. Viestinnän tulee kertoa päättäjille, miten tavallinen seurakuntalainen elämänsä ja kirkkonsa kokee. Viestinnän tulee myös kertoa tavallisille seurakuntalaisille, mitä kirkon hallinnossa päätetään ja miksi.

Kirkon viestinnässä hallinnollista ja tiedollista viestintää oleellisempaa on kertoa, miten Jumala rakastaa, antaa anteeksi ja auttaa eteenpäin. Armo ulottuu niin seurakuntalaisiin kuin päättäjiin ja työntekijöihin. Myös piispoille, kirkkoherroille, johtajille ja päälliköille kuuluu sekä armo että inhimillinen kohtelu. Siksi arvostelun pitää olla selkeää, perusteltua ja inhimillistä.

Viestintää on kirkossamme paljon. Sen ydinongelma on, että viestit ovat usein niin pyöreitä ja vaikeaselkoisia, ettei niitä kuule tai ymmärrä kukaan. Terävästi sanottu erottuu joukosta niin hyvässä kuin pahassa. Hyvässä viestinnässä sanotaan niin selkeästi, että väärinymmärryksen mahdollisuutta ei ole, ei silloinkaan, kun viesti satuttaa.

Hyvällä kirkon viestinnällä on myös hampaat, mutta niiden tulee purra hellästi.