Don’t Look Back? – En kaikesta huolimatta ole varmaan päivääkään ollut kirkkovastainen. Mutta en halua nähdä, että kirkko muodostuisi esteeksi elämälle, Jani Toivola sanoo.
Viha syntyy pelosta
TV2:n homoillasta on kulunut kaksi vuotta. Kansanedustaja Jani Toivola kertoo, miten kirkko suhtautui häneen sen jälkeen.
Teksti Juhani Huttunen
Kuva Jani Laukkanen
Näiden vallan symboleiden ympäröimänä kansanedustaja Jani Toivola (vihr) seisoo karheanoloinen juuttikangaskassi kädessään. Kahden vuoden takaisen Homoillan jälkeen Toivolan ajatukset ovat jäsentyneet pelon, sen ulkokuoreksi rakennetun vihan ja vaikenemisella hallitsemisen yhtälöksi.
– Minäkin tunnen vihaa ja raivoa. Mutta jos vastaan katkeraan ja vihaiseen puheeseen vihalla, ei se ratkaise itse ongelmaa, Toivola sanoo.
– Kun viha sisälläni nousee pintaan, minulla on vielä mahdollisuus valita. Joko annan raivolle vallan tai sitten uskaltaudun tutkistelemaan, miten voisin toimia toisin. Enhän minä elä vihasta enkä kenenkään toisen puheista.
Toisten tunteet sekoittuvat helposti omiin tunteisiin, ja siksi olennaista on ymmärtää oman olemisen rajat. Kaksi vuotta sitten lokakuun 12. iltana Jani Petteri Toivola, syntynyt Vaasan keskussairaalan synnytysosastolla 27.11.1977, havahtui omiin rajoihinsa. Toimittajat Salla Paajanen ja Jyrki Richt juonsivat murheellisenkuuluisan homoillan TV2:ssa.
– Tajusin tuona iltana, että jos en nyt aseta rajoja, vaan annan sen puheen vain tulla itseeni, minun oma kuvani itsestäni vääristyy.
– Jouduin kuuntelemaan puhetta, joka teki oman ja monen muun ihmisen elämän merkityksettömäksi. Paikalla ei ollut kirkkoa, joka olisi sanonut itsensä irti siitä puheesta, Toivola sanoo.
– Minun täytyi antaa viesti itselleni ja näyttää Janille, miten arvokas olet.
Juuri institutionaalisen kirkon puhumattomuus on vallankäyttöä, joka murtaa yksilön. Toivolalla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin sanoa kirkolle kiitos ja näkemiin.
– Vaikeneva kirkko jättää pienen ihmisen yksin. Mutta eihän yksin jättäminen voi olla kirkon tehtävä.
Kokemuksestaan huolimatta Jani Toivola ei ole milloinkaan ollut kirkkovastainen. Tämä juontaa lapsuudesta, joka oli kaksijakoinen.
– Minua kiusattiin ihonvärin vuoksi, vaikka itselläni ei siihen edes ollut suhdetta. Muistin ihonvärini vain, jos joku poimi sen esiin.
Koulun rinnalla oli silti myös kokonaan toinen elämä. Siinä ei ollut sijaa pelolle tai turvattomuudelle.
– Minulla oli tosi tärkeitä ystäviä ja vahva tunne siitä, että minulla on tässä maailmassa paikka.
Yksi ystävä oli keski-ikäinen tohmajärveläinen rouva Aune Kolehmainen .
– Hän nauroi paljon ja oli aivan tikahtua omaan nauruunsa. Siinä kohtaa, kun äidit ja isät jo toppuuttelevat lapsiaan, Aune vain jatkoi nauramista, Toivola muistelee.
Pikkuisen normeista poikkeava, pidäkkeetön ilmapiiri levittäytyi pienen pojan kasvualustaksi. Samaan aikaan Toivolan täti oli merkittävä hengellinen kasvattaja. Vielä yömyöhään he lauloivat yhdessä Tilkkutäkkiä . Syntyi myönteinen suhde kirkkoon.
Tämä oli 1990-luvun alkua. Vuonna 1993 emeritusarkkipiispa John Vikströmistä tehtiin harhaoppikantelu, koska hän oli puhunut radiossa myönteisesti homoista. Pian kirkossa puhuttiin jo julkisesti homoseksuaalisuudesta: se oli syntiä. Vaikeneminen alkoi vasta, kun kirkon omat homoseksuaalit sanoivat, että hekin ovat olemassa.
Kymmenen päivää homoillasta Kampissa sataa räntää. Viisisataa helsinkiläistä sytyttää kynttilän Narinkkatorilla. Heidän sanomansa on yksiselitteinen: ”Kristitty ei tuomitse rakkautta.”
Viesti tuli kuitenkin liian myöhään. Arkkipiispa Kari Mäkiseltä oli mennyt kahdeksan päivää sen sanomiseen, että ”homoseksuaalisuus ei ole minkäänlainen synti”. Ennen tuota lausetta kirkosta oli seitsemän päivän aikana eronnut 29 108 plus yksi: Jani Toivola.
– Minut kutsuttiin henkilökohtaisesti Narinkkatorille, Toivola muistelee.
– Paikalla oli kymmeniä pappeja papinpanta kaulassa. Siinä seistessä tajusin, miten paljon olinkaan tuota viestiä kaivannut.
Pian seurakuntien työntekijät kutsuivat Toivolan puhujaksi eri tilaisuuksiin.
– Näissä seurakuntien tilaisuuksissa olen kohdannut rohkeasti puhuvan kirkon.
– Muuten Suomea kiertäessäni olen huomannut, että usein pelko määrittää arkea. Kun jotain asiaa säikähdetään, siitä ei haluta puhua.
Vaikenemisen taustalla on siis pelko, josta sikiää vihamielisyys. Tätä vihaa ei voita, ellei voita pohjalla olevaa pelkoa. Siksi Toivola puhuu pelottomuuden puolesta.
– Pelon voittamisessa on kysymys siitä, uskallanko minä itse lähteä matkalle. Siinähän on riski, että voin joutua jättämään taakseni jotain, mistä aiemmin olen rakentunut.
Tie on vielä avoin. Toivola pohtii mahdollisuuksiaan palata takaisin kirkkoon.
– Jokainen haluaa olla tietyllä tavalla itsenäinen, eikä kukaan halua tulla määritellyksi ulkoapäin. Mutta siitä voi tulla myös suojamekanismi, jolla ihminen voi torjua omaan kaipuunsa tulla kotiin.
Kotiin tuleminen on siis sitä, kun korvat ovat auki kuulla viesti: sinä olet rakastettu juuri tuollaisena. Mutta kuka ne sanat sanoo?
Jaa tämä artikkeli: