Vihan varjosta
Huhtikuun 6. päivä. Sateinen ja harmaa ilta. Helsinki on likainen. Kansallisteatterissa saa ensi-iltansa Heidi Räsäsen ohjaama ja käsikirjoittama Vihan veli. Näytös alkaa ja lavalle vyöryy joukko mustiin pukeutuneita hahmoja. Poika laulaa surullista laulua. Vähitellen hahmoihin tulee enemmän sävyjä ja ne muuttuvat eläviksi olennoiksi. On tyttöjä ja poikia, poliiseja, äitejä, koulun rehtori ja savimies Deathvader.
Istun katsomossa ja tunnen, kun lavalta valuu vihaa, kostoa, pettymystä, häpeää ja heikkoutta. Kiusaaminen on julmaa, kohteet vaihtuvat. Näytelmän lapset ovat rikki. Hahmot näyttäytyvät samanaikaisesti kypsinä, vanhempiaan kannattelevia pikkuaikuisina ja itsekeskeisinä ja raakoina julmureina.
Välillä katsojaa armahdetaan hetkeksi, ja lavalta alkaa kuulua laulua. Tutut suomalaiset sävelet Lasten liikennelaulu ja Laulu oravasta saavat uusia merkityksiä. Nostalgia vaihtuu surusävyiseksi ironiaksi. Missä ovat yhteiset säännöt, rajat ja turva?
Kun katson näitä kyynisiä, haavoittuneita ja kieroon kasvaneita ihmisiä, mietin, miten totta tämä kaikki onkaan. Ja miten epämiellyttävää sitä on katsoa — aikuisena, äitinä ja yhteiskunnan tutkijana.
Mietin, onko kiusaaja oikeastaan sankarimaailmamme varjo. On oltava yksilöllinen, pärjättävä kilpailussa ja kyettävä voittamaan hinnalla millä hyvänsä. Vain siten saa arvostusta. Onko niin, että toisen heikkoutta on vaikea sietää juuri siksi, että se muistuttaa meitä epäonnistumisesta? Sellainen on tietysti tuhottava.
Heidi Räsänen lainaa tutkijoita ja kirjoittaa käsiohjelmassa: ”Sellaisissa ryhmissä kiusataan, joissa ei ole todellista yhteenkuuluvuutta ja koheesioita ja joissa kiusaaja voi käyttäytyä alistavasti ja aggressiivisesti.”
Esitys loppuu. Aplodit ovat pitkät. Narikassa joku pyyhkii kyyneleitä.
Helsingin ilta on entistä sateisempi, harmaampi ja likaisempi.
Mutta kun vielä joku näin uskaltaa mennä päin maailmaa ja ihmistä — näyttää, koskettaa ja puhutella — tuntuu, että ehkä toivoa sentään on. Edes teatterissa.
Jaa tämä artikkeli: