Vihan vimma
Uuden vuoden ensimmäinen aamu valkeni synkkänä. Heräsin siihen, kun kolmevuotias poikani hyppi keltaisella kengurupallolla rintakehäni päällä.
Ahdistuksesta jäykkänä ponkaisin ylös vuoteestani sillä seurauksella, että kumipallo lensi suoraan isoäidin perintömaljakkoon kohtalokkain seurauksin. Kymmenen sekunnin tapahtumaketju oli saanut aikaan tuhansia sirpaleita, karjuvan isän ja pelosta kankean poikapolon.
Raivon vallassa kiskoin tenavani parvekkeelle jäähylle. Huusin hänelle kaiken patoutuneen vihani ja tein kaikki samat virheet kuin isät ennen minua. Koko nujakasta jäi jäljelle vain pienen pojan murskattu sielu ja isän punaisena hehkuvat äänihuulet. Voittajaa episodista on turha hakea.
Ennen perinteistä uudenvuoden mäkikilpailua saimme kuitenkin pojan kanssa tilit selviksi. Sovittiin, ettei kukaan enää hypi kengurupallolla toisen päällä, eikä iskä huuda enää niin kovaa. Istuttiin hetki sylikkäin ja täristiin helpotustamme toisiamme vasten.
Illalla hampaita harjatessani tuijotin peilistä ilotonta miestä. Lapsuudesta saakka sisälläni vellonut viha oli päässyt irti tuhoisin seurauksin. Patoutuneen vihan pahin puoli onkin se, että se etsii kohteekseen herkän ja haavoittuvaisen olennon. Ilman kovaa työtä ja pakottamista viha ei koskaan löydä oikeaan osoitteeseen.
Joskus tapahtuu kuitenkin ihmeitä. Kun viha palaa lähettäjälleen, katkeaa kymmeniä sukupolvia kestänyt ketju. Lumen alta paljastuu vihdoin vihan toinen puoli — rakkaus.
Jaa tämä artikkeli: