Viikko rukoilijan matkassa

Aina ei ole mahdollisuutta mennä retriittiin. Toimittaja kokeili, löytyisikö arkeen syvyyttä suositun hengellisen opettajan kirjan avulla.

• 22.05.2009 21:26
• Susanna Saxell
• Timo Saarinen

Mielensisäinen maailma näyttää toisinaan neljän ruuhkalta. Yksi ajatus vilistää sinne, toinen tänne. Sivulta tuleva mielijohde vie huomion kolmanteen asiaan. Kuuluu tuuttailua, hälyä ja puhetta. Tällaiseenkin maisemaan Jumala koputtaa, mutta kuulemmeko hiljaista ääntä?

Vietin viikon karmeliittaveli Wilfrid Stinissenin kirjan Syvemmällä rukoukseen — kohti hengellistä ydintä parissa. Kun tekstiä lukee hitaasti ja tekee samalla muistiinpanoja, ehtii mieleen tarttua muutama oivallus.

Stinissen kuvaa kirjassaan, mitä tapahtuu kun ihminen etsii tietä omaan sisimpäänsä ja Jumalan luo hiljaisen, sanattoman rukouksen kautta. Olotilaa on kristikunnan historiassa kuvailtu myös sielun suloiseksi toimettomuudeksi. Kuulostaa houkuttelevalta. Silti aihe ei ole hempeä, rukouksessa ollaan yksinkertaisesti todellisuuden äärellä. Aloitetaan siis matka alusta.

1. päivä: Mykkäkoulun jälkeen

Rukous on matkaa kotiin päin, kirjoittaa Stinissen. Ilmaisusta tulee mieleen naapuri, joka poimi ojanvarrelta panttipullon ja palautti sen kauppaan. "Kotiinpäin sekin on", hän totesi. Muutama sentti taskunpohjalle, muutama huokaus Jumalalle. Aina kotiinpäin.

Eilen tuli riideltyä aviomiehen kanssa, sorruin kitkerään mykkäkoulun. Aamulla saimme aikaan sovinnon. Vein lapset tarhaan, taisin siinä matkalla sanoa jotain Jumalalle, ehkä kuunnellakin. Elämä tuntui jälleen valoisalta. Ikään kuin jokin olisi lämmittänyt rinnan alla. Karmeliittaveli Stinissenin luostarielämässä rukous on aina läsnä. Hän toteaa: "Matkaaminen syvemmälle rukoukseen on ollut elämäni suuri ilo." Häntä on helppo uskoa.

2. päivä: Mielessä pyörivät työkuviot

Koko päivä on ollut yhtä asioiden hoitelua ja sähköpostien lähettämistä. Tekisi mieli jättää Stinissen väliin. Mielessä pyörivät työkuviot ja kiireet.

Saan kuitenkin istahdettua alas. Jännitys tuntuu selässä ja niskassa. Pian huomaan nauttivani ympäröivästä rauhasta. Lapset ovat päiväkodissa. Kuuntelen hiljaisuutta. Ulkona raakkuu varis. Luen tekstistä: "Jumala kohdataan parhaiten ja syvimmin hiljaisuudessa." Suhteellisuudentajuni ainakin kasvaa, vähitellen alan taas uskoa, että mielessä pyörivä kiire ei olekaan koko totuus.

3. päivä: Keskusteluun Jumalan kanssa

Stinissen toteaa järeästi, että ihmisarvon tärkein perusta on kutsumus yhteyteen Jumalan kanssa. Ihmisarvon perusta ei ole siinä, kuinka hyvä terveys on, tai kuinka hyvä ihminen on, tai millaisen ammatin on itselleen hankkinut. Vaan yhteys Jumalaan, vuoropuhelu, on ihmisarvon perusta.

Kaikki tietävät, miltä tuntuu kun keskustelusta ei tule mitään. Vastapuoli ei ymmärrä minua, enkä minä häntä. Tai en edes välitä kuunnella, eikä toinen kuuntele minua. Puhutaan säästä, kun ei kehdata olla hiljaa. Yritän antaa hyvän neuvon, ja toinen kiukustuu: "Osaan minä itsekin."

Esimerkkejä riittää myös hyvistä keskusteluista. Yksi elämän suuria iloja on puhua ystävän kanssa luottamuksellisesti, tuntea tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi, saada oivalluksia toisen ajatuksista.

Vuoropuhelu Jumalankin kanssa edellyttää kahta osapuolta. Jos rukous tuntuu meistä puuduttavalta, siihen saattaa olla syy: Puhumme, mutta emme kuuntele. Emme anna Jumalalle mahdollisuutta suunvuoroon.

4. päivä: Anna toisille tilaa

Hitaasti lukemalla tekstistä pomppaa silmille lause: "Meidän on niin vaikea olla todella avoimia sille, mitä toinen tahtoo antaa. Haluamme vain ottaa vastaan omilla ehdoillamme, niin että itse saamme määrätä mitä meille saa antaa."

Tunnistan tämän itsessäni, vaikka en ole osannut sitä näin selvästi sanoittaa.

Toisinaan vuolaat ystävyydenosoitukset tuntuvat kiusallisilta. Lahjan vastaanottaminen voi nolostuttaa. Kiitollisuuden tilalle syntyy vaivaantuminen. Pohjimmiltaan tässä on kai kysymys siitä, että en anna toiselle tilaa olla oma itsensä. Haluaisin jotenkin muokata häntä itselleni sopivaan suuntaan.

Stinissen lisää tähän vielä suhteemme Jumalaan. Haluamme muokata Jumalankin itsellemme sopivaksi: "Aito avoimuus ja herkkyys sallivat toisen antaa tai puhua niin kuin hän itse haluaa. Jumalan kuunteleminen sillä tavoin on meistä pelottavaa. Silloinhan emme ollenkaan voi tietää, mitä hän saattaa keksiä."

5. päivä: Masennuksen mahdollisuus

Suomalaiset ovat tunnetusti masentunutta ja ahdistunutta väkeä. Stinissen nostaa esille näkökulman, joka saattaa äkkiseltään kuulostaa loukkaavalta. Hän väittää, että masennuksen ja ahdistuksen syvyys kertoo siitä, kuinka paljon meissä olisi tilaa Jumalalle. 1500-luvulla elänyt mystikko Ristin Johannes puhuu sielun syvistä luolista.

Tehdään ajatusleikki. Jos sielun syviin luoliin mahtuu paljon hämmennystä, stressiä, ärtymystä ja huolta, täytyy luolien olla melkoisen syviä. Entä, jos tämä tila täytettäisiin jollain muulla? Jumalalla? Tulvisiko sielu yli äyräidensä iloa ja huolettomuutta? Näin voi hetkittäin käydä.

"Ihminen ei ole Jumala, vaan Jumalaa huutava syvyys. Jumala ei voi vastustaa tätä huutoa. Hän täyttää syvyyden. Hän ei kuitenkaan tee sitä yhdellä kerralla kaikille. Lakkaamatta hän luo uudelleen syvyyden ja lakkaamatta hän on valmis täyttämään sen", luen hengellisestä matkaoppaastani.

6. päivä: Iloitse ystävistä!

Rukouselämän tarkoitus ei ole johtaa ihmistä oman napansa ympärillä pyörimiseen. Stinissenin mukaan tosi rukous on aina myös esirukousta. Raadollisesti ottaen tämä tarkoittaa käytännössä usein sitä, että näemme lähimmäistemme virheet ja puutteet ja rukoilemme että Jumala tekisi asialle jotain. Kuulostaa tutulta.

Karmeliittaveli ottaa Paavalin esimerkiksi siitä, että asian voi nähdä myös toisin. Paavali tuntuu Uuden testamentin kirjeissään suorastaan kehuvan ystäviään. Rukoillessaan heidän puolestaan hän kiittää ja iloitsee heidän hyvistä ominaisuuksistaan. "Eikö ole ihanaa, että muiden puolesta rukoillessa saa iloita!" Stinissen huomauttaa.

Tällainen asenne kertoo luottamuksesta Jumalaan. Voimme olla jo etukäteen kiitollisia, koska saamme luottaa, että tavalla tai toisella, parhaaksi katsomanaan hetkenä, Jumala vastaa rukouksiimme. Ei tarvitse pelätä, että olemme iloinneet liian aikaisin. Sananlaskun mukaan parhaiten nauraa se, joka nauraa viimeiseksi. Stinissen uskoo, että kristitty voi nauraa alusta alkaen luottaessaan, että Jumala tekee työnsä loppuun. "Millainen vapaus meillä onkaan!" Stinissen huudahtaa.

7. päivä: Läsnäoloa tiskatessa

"Pitäisikö meidän olla hengellisempiä kuin Jumala itse?" Stinissen kysyy. Hänen mukaansa hengellisyyttä ei kannata etsiä ylevistä menoista tai henkisyydestä. Jumala tuli itse ihmiseksi, ja siksi meidänkin tulee hyväksyä oma ruumiillisuutemme ja arkinen elämämme. "Kristinuskon suuri uutinen ei ole, että ihminen voi olla hengellinen — se tiedettiin jo kauan sitten — vaan että Jumala voi olla ja tosiasiassa tuleekin materiaksi."

Stinissen toteaa, että hengellinen elämä on siksi niin vaikeaa, että se on niin yksinkertaista ja arkipäiväistä. Se voi tuntua aivan liian lattealta.

Kävelen kotiin päin. On pimeää, niin kuin Suomen talvisäässä usein on. Ihan tavallinen päivä. Yhtäkkiä tunnen itseni iloiseksi. Eikö tämä ilo ole lahja Jumalalta? Mistä se muuten minut saavuttaisi? Usko on jotain hyvin arkista. Pyykkiä pestessä, tiskatessa, lapsen kakkavaippaa vaihtaessa voi elää Jumalan läsnäolossa.

Kuka Wilfrid Stinissen?

Wilfrid Stinissen on Ruotsissa asuva filosofian tohtori, katolinen pappi, karmeliittaveli ja tuottelias kirjoittaja. Hänen kirjansa käsittelevät muun muassa hengellistä elämää ja rukousta. Stinisseniltä on ilmestynyt suomeksi yhdeksän teosta.

• Syvemmälle rukoukseen — kohti
  hengellistä ydintä (Kirjapaja 2004)
• Sinussa on minun nimeni — Jeesuksen
  rukouksesta (Karas-Sana 1999)
• Sana on lähellä sinua (Karas-Sana 1998)
• Ikuisuus keskellä aikaa (Karas-Sana 1994)
• Isä, Sinun käsiisi (Kirjapaja 1992)
• Kuuletko tuulen huminan
  (Karas-Sana 1992)
• Kohti totuutta (Karas-Sana 1991)
• Maria Raamatussa ja meidän
  elämässämme (KATT 1982)
• Kristillinen syvämietiskely (KATT 1981)