Tee se itse -retriitti. Hiljaisuuden ja arkiviikon yhdistelmällä oli yllättäviä seurauksia.
Viikko vaiti
Kirkon vuosikalenterin mukaan nyt kuuluisi paastota ja hiljentyä. Toimittaja luopui kokeeksi puhumisesta.
Tekstit Pihla Tiihonen
Kuva Sirpa Päivinen
Ensimmäinen päivä. ”Ryhmä Hau on jälleen vauhti päällä! Nuo pienet koirat konsteillaan hommat saa jo rullaamaan!” Herään lauantaiaamuna Pikku Kakkosen mekastukseen. Vaitonainen viikko ei ala kovin hiljaisesti.
Silitän televisiota katsovia lapsia, koska en voi huikata heille huomenta. He tietävät, että äiti ei nyt puhu.
Kokeilen viikkoa vaiti. Haaste on kova, koska tavallisesti puhun toisten päällekin.
Retriiteissä vetäydytään luonnonkauniisiin paikkoihin olemaan hiljaa, jotta päänsisäinen hälinä vaimenisi. Minä yritän tehdä kaksi asiaa kerralla ja yhdistän puhepaaston tavalliseen viikkooni.
Heti aamupalalla lapsille tulee kiistaa, jota en saa soviteltua ilman sanoja. On pakko herättää aviomies.
Perhe päättää lähteä luistelemaan. Mietin ohjeita ja varoituksia, joita luistelu ihmisjoukossa edellyttää. Pystynkö olemaan hiljaa, jos lapseni on törmätä johonkin? Voinko olla hiljaa, jos hän ryntäilee matkalla kohti autotietä? Jään kotiin, ettei puhumattomuuteni loppuisi alkuunsa.
On tylsää siivota, pyykätä ja kokata yksin. Tekisi mieli soittaa jollekulle. Päädyn selaamaan Facebook-päivityksiä.
Olo on ulkopuolinen, kun muut palaavat. ”Miten luistelu meni?” kirjoitan läppärille, josta mies lukee kysymykseni lapsille. Koska en voi vastailla, pidän kiinteästi katsekontaktia ja nyökkäilen paljon. Huomaan kuuntelevani tavallista keskittyneemmin.
Toinen päivä. Tuuli vihmoo jäistä vettä, eli on oiva uimahallisunnuntai. Paitsi että en usko osaavani ohjailla lapsia äänettömästi uimahallin vilinässä. Eihän vedessä pysty kirjoittamaan edes miehelle mitään! Jään taas itsekseni kotiin.
Onneksi kaveri tulee lapsineen iltapäivällä kylään ja rikkoo eristyneisyyteni. Kun muut pelaavat korttia, minä naputan taustalla läppärille kysymyksiä kaverini kuulumisista. Hän vastailee ääneen.
Pelin jälkeen lapseni temppuilee villisti renkaissa, kunnes putoaa ja satuttaa itsensä. Koitan näyttää yhtä aikaa empaattiselta ja toruvalta. Silittelyn jälkeen pyydän lapsen sormea koukistaen mukaani. Haemme sängystä yhdessä patjan pehmusteeksi renkaiden alle.
Kaveri kehuu tilanteen tyylikästä ja tehokasta hoitamista.
– Odotin huutamista.
Kolmas päivä. Miten töissä pärjää mykkänä? Maanantaina jotkut työkaverit puhuvat minulle korostetun kovaa ja selkeästi. Toiset jättävät huomenet sanomatta ja viittovat ääneti takaisin, kun tervehdin kättä nostamalla. Huoneesta toiseen lähetetään sähköpostia.
Kahvitunnilla yksi kollega vinoilee hyväntuulisesti: Jos tunnet itsesi erilaiseksi ja yksinäiseksi, se on ihan normaalia. Sellaista vammaisilla on.
Tällaistako se on? Vähän vaivautunut tunnelma ympärillä koko ajan. Olo tuntuu yhä eristyneemmältä, vaikka olen ihmisten ympäröimä. Hiljaisena tekisi mieli vetäytyä omaan rauhaan.
Neljäs päivä. Jätän luvan perästä viikkopalaverin väliin, mutta yllättävän monia töitä voi tehdä puhepaastollakin. Moni asia hoituu sähköpostitse.
Rikon tänään vaitioloni muutaman kerran. Haluan lohduttaa surevaa tuttua myös sanoin. Sen jälkeen tulen asioineeksi tavalliseen tapaan kaupan kassan ja pakettia tuovan postinkantajan kanssa.
Puhuminen tuntuu huikentelevaiselta. Sanat vain pulpahtelevat suusta ilman kummempaa harkintaa.
Paras odottaa kuitenkin kotona, jossa keksin, kuinka voin puhua puhumatta. Lainaan äänen Sannalta netistä löytämästäni Acapela Groupin sovelluksesta.
Kun kirjoitan asiani ruudulle ja painan listen!, niin selkeä mekaaninen ääni kyselee lapsiltani heidän päiväkotipäivästään. Lapset ovat innoissaan.
Koneellisen puhujan etu on siinä, että se ei korota ääntään, vaikka joutuisin toistamaan käskyn mennä suihkuun. Kun lapsi tottelee viidennen monotonisen kehotuksen jälkeen, olemme edelleen sovussa.
Viides päivä. Tuuletin humisee, sanomalehti rapisee, lusikka kilahtelee keittolautaseen. Syön työkaverin kanssa lounasta saman pöydän ääressä. Kollega rikkoo hiljaisuuden:
– Tämähän on kuin retriitissä. Keskitytään ruoan makuun eikä jutella.
Hän kertoo olleensa osallistujana tai vetäjänä yhteensä parillakymmenellä retriitillä. ”Miksi?”, naputan läppärille.
– Retriitillä ei ole arkipäivän velvoitteita. Jatkuva kommunikointi toisten kanssa on myös yksi velvoite. Hiljaisuus on hyvä paikka rauhoittua. Kun on hiljaa, alkaa kuunnella enemmän sisäistä ääntään.
Puhepaastoni syventää monia arkisia keskustelutilanteita. Harvasanaisuus ja tekstimuoto tuntuvat lisäävän kommenttieni arvoa.
Myös lapset ovat alkaneet kuunnella minua paremmin. Puoliso kehuu, että sanaton viestintäni on kehittynyt. Kun osoitan lapsille lattialle heitettyjä likavaatteita ja esitän repiväni hiuksiani epätoivoisena, mimiikkani saa heidät nauramaan ja korjaamaan pyykkinsä.
Rauhoittaa kummasti perhe-elämää, kun en ota puheeksi jokaista ärsyttävää pikkuasiaa. Mitään pahaa ei tapahdu, vaikka en tulekaan kirjoittaneeksi miehelle, että jätit märän pyyhkeesi taas väärään paikkaan.
Kuudes päivä. Työseminaarissa on paljon tuntemattomia ihmisiä. Kättelen oikealla kädellä ja nostan vasemmalla pahvikylttiä, jossa kerron kuka olen, ja etten voi nyt puhua. Se naurattaa monia.
– On varmaan tervehdyttävää olla välillä hiljaa, kun muut pajattavat ympärillä, joku kommentoi.
Keskityn täysin muiden puheenvuoroihin, koska en muotoile mielessäni omiani.
Oletin etukäteen, että olisin torstaina jo räjähdyspisteessä. Että kihisisin kaikesta sanomatta jääneestä. Niin ei ole käynyt.
Tunnen itseni tavallista tyynemmäksi. Kun pysyn hiljaa, en juuri hermostukaan.
Hiljaisuus on vaikeinta lasten kanssa. Koneavusteinen ääneni auttaa vain vähän. Jos vastaisin jokaiseen lapsille tärkeään kysymykseen tietokonesovellukseen kirjoittamalla, ehtisin peitellä heidät unille vasta keskiyöllä.
Seitsemäs päivä. Vaikeneminen on kultaa ja viisas osaa vaieta. Näin tavattiin Suomessa sanoa silloin, kun jatkuva yhteydenpito Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa ja WhatsAppissa ei ollut vielä normi. Olen pitänyt sanontaa tyhmänä. Puhepaastolla kuitenkin huomaan, että jotkut kertovat vaikka mitä, kun heitä kuuntelee ilman välihuutoja. Voisin kokeilla tätä myöhemminkin.
Töiden jälkeen lämmitän kotona ripeästi ruoan, vaihdan liikuntavaatteisiin ja lähden ohjatulle tunnilleni. Päädyn jotenkin sen sijaan kuljeskelemaan pitkän lenkin tuulisilla rannoilla.
Puut seisovat hiljaa hämärässä. Tuntuu oudon tyydyttävältä olla juuri nyt tässä.
Puhepaaston jälkeen tuntuu kuin olisin treenannut uutta lihasta. Ilmeisesti itsehillintäkin vahvistuu harjoittelemalla.
Minulla on ollut tapana huomauttaa ärsyttävistä asioista kotona heti. Nyt pystyn toisinaan harkitsemaan kannattaako esimerkiksi keittiönpöydän siivoamisesta keskustella puolison kanssa välittömästi aamuhässäkässä vai rauhassa ja perusteellisesti iltateen ääressä. Reaktioaikani piteni.
Viikko tuntui tuskastuttavan pitkältä ajalta olla hiljaa. Puhumista piti sen jälkeen harjoitella. Haluaisin ottaa puhepaaston joskus uusiksi, mutta loma-aikana ja mökillä. Parin päivän hiljaisuus ja oma rauha irrottaisivat tehokkaasti suoritusarjesta. Vielä kiinnostavampaa olisi kokeilla puhepaastoa kahdestaan puolison kanssa.
Tietoa tulevista retriiteistä:
www.hiljaisuudenystavat.fi
Jaa tämä artikkeli: