Viimein tuli pitkän päivän ilta
Tuuli kiersi kaupungin kaduilla ja nostatti tomupyörteitä ilmaan. Elämä jatkui enimmäkseen tavalliseen tapaan: ilta-ateria katettiin pöytään, lapsia pestiin, lohdutettiin ja nuhdeltiin, ja eläimet ruokittiin.
Se oli pitkän päivän ilta. Elämän sisin yksinäisyys oli paljastunut monelle kaupunkilaiselle.
Tuomittu oli huutanut monen tunnistaman ahdistuksen julkiseksi: ”Jumalani, Jumalani, miksi sinä hylkäsit minut?” Toinen oli jo edellisenä yönä kieltänyt ystävänsä ja samalla itsensä. Yhteisellä aterialla hän oli vannonut: ”Vaikka kaikki muut luopuisivat sinusta, minä en koskaan luovu”. Pian kuultiin kuitenkin sanat: ”Minä en tunne sitä miestä.”
Pohjattoman yksin oli ollut myös hän, joka yritti tarjota takaisin kavaltamisesta saamiaan rahoja. Paluuta entiseen ei kuitenkaan ollut. Lopullinen pimeys kutsui – ja hyvin yksinäinen mies vastasi: ”Kyllä!”
Viimein kaikki oli ohi. Aurinko laski Jerusalemissa, ja pimeys kätki täyttymättömät toiveet ja pettymykset, surun ja rakkauden, pelkuruuden ja vihan.
* * *
Rakastava Jumala oli monen mielestä hyvin kaukana.
Miten hyvin ymmärränkään pimeän, väsymyksen ja uupumuksen. Tiedän, miten pimeä lamaannuttaa, vie voimat ja toivon. Elämästä katoaa merkitys.
En siedä silloin edes itseäni. Olen yksin, sillä pimeyttä ja uupumusta on vaikea jakaa toisille. Joskus häpeän väsymistäni ja toivottomuuttani: Eihän tämä mitään, monella on paljon vaikeampaa! Mutta voiko pimeyden tai surun määrää mitata ja verrata?
Kun pimeys lankeaa, on vaikea uskoa, että kannattaisi taistella yleisen merkityksettömyyden läpi – edes pienin askelin, edes hetki hetkeltä yrittäen. On hetkiä, jolloin minuutti on pitkä aika, ja jokainen hengenveto tuntuu äärimmäiseltä ponnistukselta.
On vaikea uskoa, että Jumala olisi siinä pimeydessä – saati, että hän tuntisi vielä minut.
* * *
Jumalani, Jumalani, missä sinä nyt olet?
Tulee päiviä, jolloin tutut asiat häviävät ympäriltä, rakkaista ihmisistä joutuu luopumaan, omat tunteet yllättävät, koko entinen turvallisuus, entinen tieto ja entinen elämä katoavat käsistä.
On aikoja, jolloin ei auta mikään muu kuin suostuminen siihen, mitä ei voi muuttaa.
Mitä silloin merkitsee rohkeus? Sitä, että suostuu. On oltava uskollinen pimeälle ajalle. On pysyttävä paikoillaan. On vain odotettava.
Lohtua eivät silloin tarjoa kaiken maailman tyhjän jauhajat: elämä kantaa, kyllä se siitä, yrität pian uudestaan, tällä kaikella on joku tarkoitus, Herra antoi ja Herra otti.
Tarkoitusta ei voi ojentaa toiselle valmiina. Se on oma askel.
Kun Jumala tuntuu olevan kaukana, poissa, hylkäävän, muuttuvan vieraaksi ja pelottavaksi, on pakko vain suostua. Kun Jumala kätkeytyy pimeyteen, ihminen ei voi tehdä yhtään mitään.
Jumalaa ei voi pakottaa. Yhtä vähän voi muuttaa muuksi sitä, mikä on jo totta.
On suostuttava olemaan tietämätön, epäuskoinen, toivoton ja avuton tai yksinkertaisesti surun liikkumattomaksi niittaama.
* * *
Elämä on joskus sellaista. Silti se on elettävä.
Mutta on hyvä olla uskollinen sille, mikä on totta, jos vain suinkin jaksaa.
”Jumalani, miksi sinä hylkäsit minut?” Kuuntelen tarkasti: Jerusalemissa kuoleva huutaa yksinäisyydessään yhä ”Jumalani”.
Hänen mustimmassa pimeydessään elää yhä luottamus ja toivon hiven, vaikka oma elämä ja kaikki toiveet uudesta oikeuden ja välittämisen valtakunnasta näyttävät kääntyvän täydelliseen tappioon ja häpeään.
Nauraako Jumala taivaassaan hänen unelmilleen?
Vuosia kertyy. Minäkin opettelen jatkuvasti luopumista. Liian nopeasti tulee aika, jolloin minua ei enää ole. Nimenikin unohtuu. ”Päivä pitkä, yö pitkä, elämä lyhyt.”
Minun onneni ja onnettomuuteni, tietoni ja tekoni ovat ikuisuuden näkökulmasta yhtä tyhjän kanssa. Katoan, niin kuin minua edeltäneet sukupolvet. Lukemattomien nimiä kukaan ei tunne, ei ole edes kuullut heidän eläneen. Haudoille pannaan uusintakäytöstä kertovia lappuja, sillä omaisia ei ole tavoitettu tai heitä ei enää ole.
* * *
Mikä on ihminen, että sinä häntä muistat?
Miten löydän sellaisen luottamuksen ja toivon, että kestän totuuden elämän lyhyydestä, täyttymättömästä rakkaudesta ja uskon hauraudesta?
Istun paikoillani pimeässä ja kuulostelen.
Pimeässä, jossa uusi elämä odottaa syntymistään. Näin minulle on sanottu, mutta joskus sekin turva on vain toive tai lainatavaraa.
Olen täysin yksin silloin, kun kuolemanpelko jähmettää minut. Uskallan lähestyä pelkoani vain hipaisemalla. Ei ole helppoa hyväksyä oman minuutensa menettämistä ja persoonallisuutensa hajoamista. Siitä seuraa ikäviä mietteitä. Kannattiko se, ja mitä kaikesta jää jäljelle?
Kuoleman lopullisuus on asia, jonka ääreltä ei kuitenkaan tee mieli pois, vaikka sitä kavahtaakin. Äärirajoilla näkee eri tavalla – pimeässäkin. Kuoleman lähellä paljastuu rakkauden suuri ja ehdoton merkitys. Kuolemaa vasten elämän tavallisuus on ylenpalttisen antelias rakkauden lahja.
Onko meillä viimeisellä rajalla muuta turvaa kuin joskus annettu ja saatu rakkaus?
* * *
Katson pimeään, en väistä.
Jumalani, jos kuulet minua, opeta minulle uskollisuutta, jos sillä on merkitystä. Vakuuta minut jälleen tästä: ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.”
Hiljaisuus ympärilläni on rikkumaton. Ehkä siinä on ainut tarjolla oleva vastauskin? Runoilija vakuuttaa, että ”rauha on / siinä missä hetki pysähtyy / läsnäoloksi, kuin viimein ymmärtäisin / kuka olen täällä / kuka sinä, hetken”.
Jumalan läsnäolo ei ole takuu valoisista päivistä ja helposta matkasta. Usko on aina askel pimeään, tyhjyyteen ja avaraan tilaan, jonne on mentävä yksin. Saadut vastaukset ovat useimmiten hentoja aavistuksia, ja varmat sanat putoavat pian tomuna maahan.
Katson pimeään, en väistä.
Pitkän päivän iltana uskontunnustukseni on lyhyt: Tapahtui mitä tahansa, oli pimeys kuinka synkkä tahansa, Jumala on meidän kanssamme.
Hän tuntee meidät syvintä olemustamme myöten. Hän nostaa meidät eloon jälleen.
Jos pimeys on niin läpitunkematon, ettet jaksa toivoa tai odottaa mitään, Jumala ei jätä eikä hylkää.
Ja jos voimat loppuvat kokonaan, sinä et huku, vaan putoat hänen syliinsä.
* * *
Tämä luottamus ei suostu kuolemaan.
On lohdullista ajatella, että Jumala on lähellä myös väsymyksessä, kyllästymisessä, hylkäämisessä, vanhenemisessa, luopumisessa ja viimein kuolemassakin.
Ihmiselämässä on aikoja, jolloin itsepäisyys on suuri hyve.
Pitäkööt suuren uskon omistajat tarkat oppilauseensa ja luotettavat hengelliset karttansa.
Minulle riittää tämä: ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.”
Sinä olet. Tästä uskosta en tahdo luopua.
Suuri tuntematon Jumala, sinä olet elämän syvin salaisuus. Tänä iltana myönnän edessäsi, tänään kuiskaan pimeään lainasanoin, sillä omia ei nyt ole:
”Sinä olet rajaton, sinä olet lähellä, sinä olet valo ja minä olen sinun.”
Jaa tämä artikkeli: