Sydän saarilla. Kalle Reposen elämässä on ollut vuosia, joina hän on piipahtanut vain pari kertaa Santahaminaa syvemmällä manner-Suomessa.
Viimeisenä Isosaaressa
Kalle Reponen on asunut oikeastaan koko elämänsä ulkosaariston linnakkeella. Nyt kyläyhteisö on kadonnut hänen ympäriltään.
Teksti Marko Leppänen
Kuva Sirpa Päivinen
Pohjoistuuli on kylmä, puhalsi se mistä suunnasta tahansa.
Näin sanailee pilke silmäkulmassa Kalle Reponen ja vastaanottaa vieraat Isosaaren linnakkeen laiturissa. Häntä viima ei näytä vaivaavan, mitä nyt piippu palaa nopeammin loppuun.
Puolustusvoimien hallinnoima Isosaari on osa Helsingin 53. kaupunginosaa nimeltään Ulkosaaret. Reponen oli kymmenen päivän ikäinen, kun hänet tammikuussa 1950 tuotiin saareen. Seitsemän kilometrin laivamatka Suomenlinnasta kesti tuolla kertaa jäiden puristuksessa 32 tuntia.
Sellaista voi elo olla ulkosaaristossa, mutta mies ei kaipaa muuta. Hän on Isosaaren paitsi pitkäaikaisin myös viimeinen asukas – uskollinen vartiotonttu, voisi kaikella kunnioituksella sanoa.
– Rauha ja meri, ne pitävät minut täällä niin kauan kuin jaksan häärätä, hän itse toteaa.
Ennen eläkkeelle jäämistään sotilasperämies palveli 30-metrisen huoltoalus Vaarlahden päällikkönä. Edelleenkin hän ajaa pienellä tankkerilla öljyä muun muassa luotsi- ja merivartioasemille.
Tykkipattereiden ja rivitalojen lomasta alkaa pitkä metsätie. Kuljemme sitä Reposen kotitalolle. Mies taluttaa ”sotaratsuaan”, vanhaa intin fillaria. Mukana on myösAnu Vuorinen, Suomenlinnan Rannikkorykmentin eläkkeelle jäänyt tiedottaja. Hän on entinen isosaarelainen ja tehnyt saaresta kirjan (Isosaari – Pääkaupungin etuvartio, 2011).
Vuorisesta on surullista, että Helsingin ulkosaariston viimeinen kyläyhteisö hävitettiin, kun valmiuslinnake ”kylmennettiin” loppiaisena 2012. Vielä 1990-luvulla asukkaita oli seitsemisenkymmentä. Oli oma koulu, talkoita, kerhoja, palkoissa syrjäseutulisä.
– Kaikki tiesivät kaikkien asiat. Ja naapuri tiesi asiasi paremmin kuin sinä itse, saarelaiset naureskelevat yhteen ääneen.
Yhteisön myötä katosi lukemattomia käytäntöjä ja perinteitä, näiden muassa saaren väen jouluaaton yhteisruokailu.
– Oli ohjelmaa, joulupukkia ja muuta, Reponen kertoo.
– Joulukuusia riitti metsässä joka taloon, kunhan ei ollut liian kriittinen muodon suhteen. Pari kertaa meillä oli katajakin.
Punaisen puutalon nimi on Kanervikko. Vastapäistä metsää on myrsky murjonut, ja klapivarasto pullottaa. Ulkomeri jylisee ylevästi, vaikka ei näy.
– Kuulen heti ovelta, millainen on päivän tuuli. Kaikki sovitetaan luonnon mukaan. Sen kanssa ei parane alkaa kilpasille, Reponen tähdentää.
Pahoilla keleillä ykköshuoli ovat veneet. Paatteja on pelastettu hengen kaupalla.
Kerran 1950-luvulla myrsky esti toista viikkoa kaiken kulun ulkomaailmaan. Muistissa on myös, kuinka aavalta puskeva ahtojää kohosi silmissä talonkorkuiseksi muuriksi, jonka tieltä kuutiometriset kivet kierivät herneinä. Tai kuinka myräkässä kierrettiin traktorilla koulua ja huudettiin oppilaille käskyä pysyä sisällä turvassa.
Reposen lapsuudessa loikittiin jäälauttoja pitkin kauas saaresta ja haalittiin ruutia omiin pommeihin. Riskeihin lukeutui se, että osana yhteisöllisyyttä kuka tahansa saattoi pyöräyttää pennuille tukkapöllyt.
Paljasjalkainen saarelainen oli Reposen isäkin, tosin Johanneksen Revonsaarelta Viipurinlahdelta. Isosaarelle hän tuli sodan jälkeen viestiupseeriksi. Isän eläkeiän koitettua 1965 perhe muutti mantereelle. Kalle aloitti työt laivoilla ja palasi 1969 saareen alokkaaksi.
Siitä lähin hän on pysynyt. Parempaa puoliskoakaan ei tarvinnut hakea muualta. Tuula Louhimies toimi saaressa kouluhuoltajana ja jopa ammattikalastajana. Hänellä oli entuudestaan tytär Tulikki, joka tuli näin samassa paketissa.
Kaamoksen pitkät illat sopivat edelleen verkkojen parsimiseen ja muihin puhdetöihin jyhkeän tulisijan äärellä. Naisen käden kosketusta Kanervikossa ei ole ollut sitten kesän, jolloin Tuula kiidätettiin sairaalaan hengenvaarallisen sydänvaivan vuoksi. Paluuta saareen hänen kuntonsa ei ole sallinut, vaan hän asuu nyt yksiössä Vuosaaressa. Siellä kai nyt joulu vietetään, vaikka muuhun on totuttu.
Jatkamme saarikierrosta. Ihmetyksen paikka ovat sotilaskodissa kumottavat valot. Saarella on kummituksensa, mutta niistä ei ole nyt kyse. Varusmiehet evakuoivat irtaimistoa käsirattaisiin. Iso Suomen sotalippu on levitetty odottamaan biljardipöydälle.
Armeija aikoo luopua kokonaan linnakkeesta vuoden 2014 lopussa. Saaren myymisestä on puhuttu. Asian ajattelemisesta tulee Reposelle ikävä olo.
– Millaista sakkia täällä rupeaa laukkaamaan ja miten saari sen kestää, hän miettii.
Parhaana hän näkee esillä olleen idean, että saaresta tulisi öljyntorjuntatoimen tukikohta.
Jäätalvina ”Isosta” on kuljettu Santahaminaan niin hiihtäen ja reellä kuin moottorikelkalla ja hydrokopterillakin. Laivaväylällä oli väyläsilta, joka kiskottiin aluksen lähestyessä pois. Reponenkin toimi useina talvina siltavahtina. Yhdessä vaiheessa hän hinaili siltaa vanhalla farmari-Anglialla.
– Sitten sen ruosteinen takapää repesi irti.
Millaisia haasteita tämä talvi tuo, se jää nähtäväksi. Rauhallisena ja valoisana jää viimeinen saarelainen rantaan, kun harmaakylkinen alus noukkii vierailijat matkaansa.
Jaa tämä artikkeli: