Vamma pysäytti. Himotreenaajana tunnettu Katri Soini on oppinut loukkaantumisen myötä kuuntelemaan paremmin kehoaan.
Viisikymppinen tanssija ei ole enää luonnonoikku
Tanssija Katri Soinin 50-vuotisjuhlaesitys osoittaa, että vammautumisia kokenut iäkäs tanssija ei ole lavalla enää luonnonoikku.
Viisikymppinen Katri Soini käy KokoTeatterissa nähtävässä Leikin alku -teoksessa läpi monivaiheista elämäänsä liikkeen ja puheen keinoin. Hän on tehnyt teoksen yhdessä pitkäaikaisen työtoverinsa, koreografi Arja Raatikaisen, kanssa.
Yksi teoksen kohtauksista on nimeltään Virsi 475. Kyseessä on lapsuusmuisto ensimmäisestä päivästä vieraassa koulussa. Sinne meno pelotti ja olo oli orpo. Aamunhartaudessa laulettiin virsi 475, Totuuden henki. Tämän minä osaan, ajatteli pikku Katri, ja kajautti sen täysin palkein. Uusi opettaja totesi, että taisi olla tuttu virsi. Pieni onnistuminen pelasti koko päivän ja loi uskon, että lopustakin selvitään.
Soini pohtii, että ehkä ikääntyminen on lopulta sitä, että elettyjen vuosien myötä tunnemuistot alkavat toimia elämässä vapaasti limittäin ja lomittain. Lapsuuden kesät muistuvat mieleen yhtä likeisesti kuin mennyt kesä. Vahva muisto ei kulu, ja sen vaikutus voi kantaa läpi elämän.
Leikin alku on tarkkaan mietitty nimi 50-vuotisjuhlaesitykselle.
– En ole vielä kiintiövanha, nauraa tanssija Katri Soini
– Haluan juhlia työn merkeissä, koska tämä työ on minulle juhlaa. Se taas, että saan tehdä tanssijan työtä, on lahja.
Katri Soinilla on pitkä ja komea ura: vuodesta 1987 hän on tanssinut 55:ssä teoksessa. Salamannopea, täysillä heittäytyvä ja teknisesti suvereeni tanssija on ollut monen eturivin koreografin ykkösvalinta.
Nopeus ja voima olivat Soinin tavaramerkkejä jo 1990-luvulla, kun hänet valittiin muun muassa Vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Soini tunnetaan himotreenaajana, joka kyykkäsi 80 kiloa rautaa jo silloin, kun muille tanssijoille kuntosali oli vielä tuntematon paikka.
– Parikymppisenä uskoo, että kaikki on mahdollista. Päästyäni vuonna 1983 Teatterikoulun tanssitaiteenlaitoksen historian ensimmäiselle vuosikurssille olin kauhean innoissani.
– Hengästyminen ja hikoilu oli nautinnollista, ja tuntien jälkeen ylimääräinen energia piti purkaa vielä lenkkeilyyn ja punttien nosteluun. Minulla oli kova halu ajaa itseni fysiikan äärirajoille ja ylikin, enkä tuntenut väsymystä lainkaan, hän sanoo.
Tanssijan työ on liikkeiden ja liikesarjojen loputonta toistamista ja harjoittelua.
– Kolmenkympin kieppeillä pelkkä teknisen virtuositeetin tavoittelu ei enää riitä. Kun ikääntymisen realiteetit alkavat nostaa päätään, mieli tulee väkisin mukaan ja alkaa kysellä, riittävätkö pelkät hienot nostot ja hurjat tempot motivoimaan eteenpäin. Mieli alkaa kaivata uutta ruokaa syventääkseen näkemystään itse taidelajista. Iloa ja valoa riittää edelleen, mutta tummat sävyt lisääntyvät.
Ikääntymisessä piilee tanssijan ammatin ratkaisematon ristiriita. Pitäisikö työ lopettaa juuri silloin, kun kokemusta on kertynyt ja ymmärrys syventynyt, vaikka kehossa alkaa päinvastainen kehitys? Toinen kohtalonkysymys on vammautuminen. Ikääntymistä ei pääse pakoon, mutta loukkaantuminen on tuurista kiinni.
– Kun takareiteni irtosi kiinnikkeistään kesken esityksen 46-vuotiaana, ainoa syy siihen lääkärin mukaan oli syntymävuoteni kaksi viimeistä numeroa, muistelee Soini. Lihakset kiinnitettiin ruuveilla paikoilleen ja kolmen kuukauden toipilasaika tuntui ikuisuudelta mieleltään sähäkälle ja kehonsa ylivoimaisuuteen tottuneelle tanssijalle.
Uusi revähdys oli oma vika. Katri Soini ei suostunut olemaan heikko, vaan aiemmasta vammasta huolimatta yritti edelleen ylittää itsensä. Ankarasti kilpaillulla nykytanssin kentällä mielikuva tanssijan ominaislaadusta leviää nopeasti.
– Leimautuminen tekijäksi, joka ei pysty kaikkeen mitä koreografi edellyttää, pelotti, sanoo Soini. Se voi tarkoittaa työtilaisuuksien vähenemistä freelancereiden kansoittamalla alalla.
Lopulta uusiutunut vamma pysäytti Katrin. Synkimmillään aiemmin niin haluttu tanssija katseli kaupungilla kulkiessaan liikkeiden ikkunoita ja mietti, voisiko niiden takana olla hänelle jotain sopivaa hommaa.
Nyt Soini tietää, että vaikka pää haluaisi mennä kuinka kovaa, on keho parempi pomo.
– Vamma vie ihmistä sisäänpäin, vaatii hoitamista ja opettaa armollisuutta itseä kohtaan. Se antaa vakavan muistutuksen elämän hauraudesta, mikä ei ole huono oppi. Minulla on korkea kipukynnys ja jaksan edelleen paljon, mutta se ei tarkoita sitä, että minun tarvitsisi hävetä ja salata mahdollisia heikkouksiani, hän sanoo.
Sanotaan, että eilispäivän viisikymppinen on tämän päivän kolmekymppinen. Puntti- ja treenisalille pyöräilevä Katri Soini on tästä nuorekas esimerkki. Mutta vaikka kulttuurimme ihailee nuoruutta, se joustaa myös vanhenemisen suhteen. Enää yli nelikymppinen tanssija ei ole luonnonoikku, ja lavalle saavat jo nousta eläkeikäisetkin.
Jaa tämä artikkeli: