Raskas perintö. Virren niskaan on sälytetty moitteet mollisävelmistä ja syntiin ja syyllisyyteen käpertyneistä sanoista. Missä ovat pyhän edessä viipyilevät, hiljaisuuteen ja lepoon houkuttelevat laulut?
Virsi sovittaa uutta pukua
Kristinopin tiivistelmän sijaan virsi voi olla myös etsijän tunnustelua.
Ingmar Bergmanin elokuvassa Saraband pienen kyläkirkon keskikäytävää kävelee avioliitossaan pettynyt ja yksinäisyytensä kotelossa rimpuileva nainen. Urkuparvella soittaa vaimonsa ja koko elämänsä menettänyt mies Bachia. Tyhjän kirkon virsitaululla on numero 305.
Bergman on tuskin laittanut virren tauluun sattumalta. Se on arkkipiispa Johan Olof Wallinia vuodelta 1818 eikä sen mystiikkaan taipuvainen tunnelma kaihda panteismin eikä erotiikan sävyjä. ”Missä on Ystäväni, etsimäni? Kun päivä nousee, yltyy ikäväni; kun päivä laskee, sydämessä salaa kaipaus palaa”, lauletaan ensimmäisessä säkeistössä (suomennos Anna-Maija Raittila).
Virsi on yksi Ruotsin kirkon virsikirjan monista helmistä. Kirja uudistettiin vuonna 1986, ja sen suomenkielinen käännös lisälauluineen otettiin käyttöön adventtina 2003. Ekumeenisesti harvinaislaatuisen kirjan 325 ensimmäistä virttä ovat viidentoista Ruotsissa toimivan kirkon tai uskonnollisen yhteisön lauluperinteelle yhteisiä. Samojen kansien sisään mahtuu siis yhtä lailla katolista, luterilaista kuin vapaakirkkojenkin virsiaarteistoa.
Suomalainen ei hevin laula virttä. Virren niskaan on sälytetty moitteet mollisävelmistä ja syntiin ja syyllisyyteen käpertyneistä sanoista. Poikkeuksen tekevät suomalaisen mielestä vain ne virret, joihin liittyy oman lapsuuden nostalgiaa, oman nuoruuden kirkasotsaisuutta tai oman isoäidin hymyilevää hyrinää.
Virsilevyjä julkaisseet muusikot ovat pyyhkineet pölykerroksen virren päältä, mutta eivät ole herättäneet passiivista kuuntelijaa veisaamaan itse. Kodeissa vaiennutta virttä kuulee enää jumalanpalveluksissa tai seurapenkissä. Hyrisevät isoäidit ovat hekin kuolemassa sukupuuttoon.
Perinteistä suomalaista virttä kannattelee ja vaivaa pietismin perintö. Virsi herättää, rohkaisee ja muistuttaa. Se kuljettaa pelastushistoriaa säkeistöstä toiseen ja kruunaa viimeisessä taivaan kunnialla. Maailma on sen sanastossa eksyttävä korpi, jossa kristityn on pidettävä varansa.
Ei ihme, että radion aamuhartauteen virttä valitsevalta puhujalta menee sormi suuhun. Tällä tuonpuoleisella elämänkielteisyydelläkö hän tervehtii satunnaista työmatkalaista, joka avaa autonsa radion?
Ruotsin kirkon virsikirjaa sen suomentajat – Anna-Maija Raittila, Niilo Rauhala, Anna-Mari Kaskinen ja Pekka Kivekäs – ovat kiittäneet suomalaista ilmavammaksi ja avoimemmaksi. Monessa virressä on perinteisen kristinopin kiteytyksen sijaan tilaa hetkelle tai haparoivalle, arkiselle rukoukselle.
Protestanttisten koraalien rinnalla kirjassa on sävelmiä Etelä-Afrikasta, Kiinasta, Sri Lankasta, Filippiineiltä ja Etelä-Amerikasta. Ekumeenisuus on tuonut mukaan 1800-luvun anglosaksisen ja angloamerikkalaisen sävelmistön.
Paimenpoikaidyllin ja agraarisanaston lomaan mahtuvat liikenne ja ruuhka-aika. Kosmisen etäisyyden haastaa arkinen läheisyys toiseen ihmiseen, Jumalan kuvaan : ”Tähdet eivät ohjaa luoksesi, oi Herra. Ihmisvilinästä sinut löydetään.”
Jos perinteinen virsi siirtää elämän painopisteen kuoleman rajan tuolle puolen, Ruotsin kirkon virsikirjan monissa virsissä taivaat ja helvetit koetaan jo maan päällä. Yksinkertaistavan konkreettisen maailmankuvan sijaan ne puhuvat uskosta samastumisena maailman kärsimykseen ja mystisenä yhtymisenä Jumalaan.
Kun suomalainen virsikirja yli kaksikymmentä vuotta sitten uudistettiin, uudistajia syytettiin liiasta kovakätisyydestä. Moni jäi moittimaan oman herätysliikkeensä tai lapsuutensa virren uusia sanoja, totuttelun vaivaan suostumatta.
Harva muistaa, että uudistus toi virsikirjaan vanhat klassikot Päivä vain ja hetki kerrallansa ja Kiitos sulle, Jumalani. Sen uusista virsistä lähes yhtä lauletuiksi ovat nousseet virret Kosketa minua, Henki ja Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan. Mahtaako Suomessa olla montakaan kirkkoa, jossa ei pääsiäisenä lauleta lestadiolaisen kuvaston kyllästämää virttä 105, Aurinkomme ylösnousi.
Käännösten ja uusien virsien myötä virsikirjaan haluttiin tuoreutta. Sen säkeisiin jäi jälkiä hiljaisuuden liikkeen meditoivasta rukouksesta. Kristillisen elämäntulkinnan muutoksesta kertoi itsemurhan tehnyttä saattelevan virsi. Kirkosta piirtyi kuva paradoksaalisten vastakohtien rikkautena, jossa ”sairas terveen parantaa” ja ”saaja auttaa antajaa”.
Kaksi vuotta sitten toukokuussa kirkolliskokous teki aloitteen 25-vuotiaaksi ehtineen virsikirjan lisävihkosta. Aloitteessa kaivattiin virsiä kirkkovuoden tarpeisiin sekä tukemaan kristillistä kasvatusta ja kummiutta. Toiveena oli myös uudenlainen kieli ja tyyli.
Koska virsi on tärkeä kristillisen perinteen siirtäjä, aloite johti kymmenhenkisen työryhmän syntyyn. Sen sihteerinä toimi alkuun kirkkohallituksen vs. musiikkisihteeri Kaisa-Leena Harjunmaa-Hannikainen, joka aloitti virsiaiheiden epävirallisen keräämisen sosiaalisessa mediassa. Virallisemmin aiheita kootaan kevään aikana.
Mitä virsikirjasta puuttuu? -kysymykseen tuli Facebookissa kymmeniä vastauksia. Virsiä toivottiin nuorille ja perheille, erityisesti isille. ”Onko eronneiden virsiä?”, kysyttiin. ”Kiusattujen virsiä? Köyhien virsiä? Työttömien virsiä? ”
Toisaalta vahvana nousi hiljentymiseen, Pyhän edessä viipyilemiseen ohjaavien virsien tarve. ”Ei vain kiitosta, tuskaisaa anomista ja synnintuntoa”, perusteli ehdottaja.
”Nykyiset virret pyytävät hyvää minulle. Tarvitaan sellaisia, joissa rukoillaan hyvää toisille.” ”Virren 600 tyyppisiä toivon ja luottamuksen virsiä tarvitaan uhkakuvien keskellä lisää”, sanoi toinen.
Virren rakenteesta vallitsi yksimielisyys: moniäänisiä ja kaanoneitakin voisi olla, mutta tärkeintä on, että virsi olisi lyhyt ja kirkas, sellainen, jonka oppii helposti ulkoa.
Lisävihkotyöryhmässä käydään Ruotsin kirkon virsikirja Kaisa-Leena Harjunmaa-Hannikaisen mukaan huolella läpi. Käytössä kestäviksi koeteltuja lauluja on eri suomalaisissa kokoelmissa myös paljon.
– Sellaisia itsestään selviä lisävihkoon valittavia saattaisivat olla jotkut Nuoren Seurakunnan Veisut, Harjunmaa-Hannikainen sanoo.
Tavoitteena on löytää myös ekumeenista, kirkkojen yhteistä lauluperintöä. Haussa ovat lyhyet rukouslaulut ja kertosäkeet, vaihtoehdot perinteiselle säkeistölaululle.
– Uusi on aina ongelma, koska etukäteen ei voi tietää, mikä laulu kestää aikaa. Mutta lisävihko voi olla virsikirjaa rohkeammin kokeileva, Harjunmaa-Hannikainen perustelee.
Kirkolliskokouksen aiemmasta uudistusinnosta viisastuneena käsikirjavaliokunta ehdottaa lisävihkon käsittelemistä kokonaisuutena, ei virsi kerrallaan.
– Aikanaan Sibelius-Akatemiassa Harald Andersenin oppitunnilla olen kirjoittanut virren viereen ”kirkolliskokouksen b”. Virsikirjakomitea oli kaikella musiikillisella harkinnallaan ja asiantuntemuksellaan kirjoittanut kyseiseen kohtaan nuotiksi h:n, mutta kirkolliskokous oli päättänyt, että siihen sopii paremmin b, Harjunmaa-Hannikainen kertoo.
Virsikirjan lisävihkoa suunnittelevan työryhmän puheenjohtajana on kuopiolainen rovasti Jaana Marjanen. Harjunmaa-Hannikaisen työtä ryhmän sihteerinä jatkaa pastori Timo-Matti Haapiainen.
Tekstit Kaisa Raittila
Kuva Timo Saarinen
Jaa tämä artikkeli: