Voimaa runoista
— Sain opettajan työssä suuren roolin. Siinä pääsin käyttämään myös näyttelijäntaitojani, sanoo Eino Kaikkonen.

— Sain opettajan työssä suuren roolin. Siinä pääsin käyttämään myös näyttelijäntaitojani, sanoo Eino Kaikkonen.

Voimaa runoista

Eino Kaikkonen on lausunut runoja yli puoli vuosisataa.

Kouluaikoinaan Eino Kaikkonen, 67, menestyi lausujana. Hän on säilyttänyt ansioluettelossaan tiedon, että vuonna 1961 hänet palkittiin Kajaanin Lyseon parhaana esiintyjänä Yrjö Jyrinkosken stipendillä, joka oli 3000 markkaa.

Lausuntataitelija Yrjö Jyrinkoski esiintyi tuolloin kouluilla eri puolilla maata. Mahtipontista ja tunteikkaasti värisevää ääntä kuultiin myös radiosta. Eino Kaikkonen muistaa myös toisenlaisen Jyrinkosken.

— Mieleeni on jäänyt, kuinka eleettömästi, vailla minkäänlaista patetiaa, hän esitti Yrjö Jylhän Kaivo-runon. Niin Jylhän Kiirastuli-kokoelmasta tuli minulle läheinen.

Kokoelman sotaa ja rauhaa käsittelevät aiheet koskettavat Kaikkosta.

— Enoni, setäni ja kaikki muut lapsuusaikani aikuiset miehet olivat olleet sodassa. Kuulin heidän juttujaan, kun heidän piti saada sota pois sisältään.

— Oma isäni kuoli jatkosodan aikana, puoli vuotta ennen syntymääni. Hän ei kuollut sodassa, vaan lentävään keuhkotautiin ja sokeritautiin. Isäni kuoli kahdessa viikossa, kun sairaalat tyhjennettiin siviilipotilaista Kannaksen suurhyökkäyksen takia ja insuliinin saanti tyrehtyi.

Pettymys pääsykokeissa

19-vuotiaana Eino Kaikkonen pyrki teatterikouluun. Hän oli saanut tuntumaa näyttelemiseen Kajaanin työväenteatterissa.

— Minua ei valittu kuulemma siksi, etten osannut tanssia. Siitä jäi minulle elinikäinen trauma tanssimista kohtaan.

Teatterikoulun sijasta Eino Kaikkonen aloitti lausujan uran. Vuonna 1965 hän pääsi Kajaanin seminaariin opiskelemaan opettajaksi. Kaikkonen oli koulunsa tähti. Hän napsi lausuntavoittoja kulttuurikilpailuissa ja menestyi myös novellien ja runojen kirjoittamisessa.

Rehtorin ja koko seminaarin uskonnollinen ahdasmielisyys hiersi Kaikkosta.

— Kävin keskustelemassa teosofi-äidinkielenopettajan ja ortodoksisen uskonnon lehtorin kanssa. Oli heidän ansiotaan, etten keskeyttänyt opintojani. He tukivat ja ymmärsivät minua, heiltä sain uskoa tulevaisuuteen.

Vuosikymmenten mittaan Eino Kaikkonen on hakenut runoista innostusta ja voimia elämäänsä — ja jatkanut niiden lausumista. Ohjelmistossa on ollut muun muassa Saarikoskea, Leinoa, Haavikkoa ja Tabermannia.

Pitkään kypsynyt päätös

Vuonna 1988 Eino Kaikkonen muutti opettajaksi Vantaalle. Samana syksynä hänestä ja hänen kahdesta nuorimmasta lapsestaan tuli ortodoksisen kirkon jäseniä. Kaikkonen oli pohtinut ratkaisuaan pitkään.

— Varmaankin armon korostus, rukouksen suuri, käsittämätön voima ja se, että ortodoksisuus on kaikkien aistien kirkko, ratkaisivat asian.

Kirkkokuntaa vaihdettuaan Kaikkonen sai erivapauden opettaa edelleen uskontoa luterilaisille oppilailleen. Hän oli myös Kivistön koulun yhdyshenkilö Vantaankosken seurakuntaan päin.

— Ekumenia on minulle tärkeätä. En kysy, mihin kirkkoon tai muuhun yhteisöön toinen kuuluu. Kuuntelen mielelläni erilaisia näkemyksiä.

Määrittelemätön ikävä

Eino Kaikkonen kertoo tunteneensa koko ikänsä jonkinlaista määrittelemätöntä ikävää. Hän arvioi sen olevan seurausta isättömyydestä.

Kuin vastapainoksi omalle isättömyydelleen Kaikkonen on ollut koko elämänsä tekemisissä lasten kanssa. Hän jäi elokuun alussa eläkkeelle toimittuaan opettajana 43 vuotta. Hänellä on neljä aikuista lasta.

— Tärkeintä lasten, niin omien kuin koululaistenkin, kanssa on ollut ja on se, että heistä välitetään. Täytyy olla inhimillisiä aikuisia, joka huolehtivat heistä ja rakastavat heitä, ja näyttävät sen. Lapsen rakastaminen ei voi olla siitä kiinni, miten hyvin lapsi pärjää.

— Aikuisen pitää pystyä kyseenalaistamaan itsensä. Etenkin silloin, kun keskustelee lasten tai nuorten kanssa syvistä elämänkysymyksistä. Heitä on jaksettava kuunnella.

Eino Kaikkonen lausuu suomalaisia runoja su 11.11. klo 17 Seutulan kappelissa.

Jaa tämä artikkeli: