Voimat kokoon
Eri kieli- ja kulttuuritaustat asettavat suuria haasteita yhteiskunnalle, muun muassa koululaitokselle. Kantasuomalaiselta väestöltäkin vaaditaan paljon ymmärrystä ja sopeutumista tilanteeseen. Myös kirkon tulee toiminnassaan ja panostuksissaan ottaa huomioon muuttuva ympäristö.
Perinteisesti Suomi on ollut uskonnollisesti hyvin yhtenäinen maa. Lähes 80 prosenttia suomalaisista on yhä evankelisluterilaisen kirkon jäseniä. Pääkaupunkiseudulla yhtenäiskulttuuri on kuitenkin rapissut ripeästi. Täällä vain vajaa kaksi kolmasosaa kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Osan tästä selittää maahanmuuttajien suuri määrä.
Suurin osa tänne muualta muuttavista on kristittyjä. Moni heistä on taustaltaan katolisia tai ortodokseja. On luonnollista, että he etsivät seurakuntayhteytensä näistä kirkoista. Maahanmuuttajien joukossa on myös kirjava joukko eri kansallisuuksista peräisin olevia mitä erilaisimpia kristittyjen ryhmiä. Valmiiksi luterilaisia ovat harvat muut kuin pohjoismaalaiset tai saksalaiset. Vain hyvin pieni määrä maahanmuuttajista on liittynyt luterilaiseen kirkkoon tänne tultuaan.
Kirkko voi tehdä paljon helpottaakseen maahanmuuttajien kotoutumista. Nyt se tekee työtä muun muassa venäjän-, viron-, englannin-, kiinan- ja arabiankielisten parissa. Tiloja tai rahallista tukea annetaan erilaisten etnisten ryhmien kokoontumisiin. Eväät työssä ovat kuitenkin melkoisen levällään, kun samaa soppaa hämmentää turhan moni kokki.
Rajat estävät usein järkevän toiminnan. Pääkaupunkiseudulla maahanmuuttajatyössä häärii monta seurakuntaa, kolme suurta seurakuntayhtymää, kaksi hiippakuntaa ja vielä kirkkohallituskin heittää soppaan oman mausteensa. Voimat on syytä koota ja toimintatapaa selkeyttää niin, että työtä tehdään yhdessä ja kulut jaetaan väkiluvun suhteessa. Näin toimitaan jo monella muullakin alalla, jossa hallinnolliset rajat eivät vastaa elämän todellisuutta.
Seppo Simola
päätoimittaja
Jaa tämä artikkeli: