Kanta-asiakas. Arne Nevanlinna on huolissaan huhuista, joiden mukaan perinteikäs Akateeminen kirjakauppa olisi myynnissä.
Vuosisadan aikamatka
90 vuotta täyttävä Arne Nevanlinna yhdistää teoksissaan perhehistorian ja ajan suuret aatteet.
Teksti Raisa Rauhamaa
Kuva Sirpa Päivinen
Yli kaksikymmentä vuotta sitten arkkitehti Arne Nevanlinnan elämä oli käännekohdassa.
– Minulla ei ollut omaa toimistoa, joten en voinut jatkaa työntekoa, kuten monet muut arkkitehdit tekevät. Jouduin eläkkeelle, vaikka kunnon puolesta olisin voinut jatkaa. Samaan aikaan sattui toinen luopuminen, läheisen Mary-äidin kuolema.
Muutokset muovasivat identiteettiä. Nevanlinnasta sukeutui kirjailija 67-vuotiaana.
– Oli onnellinen yllätys löytää luopumisen aikaan uusi elämänsisältö. Isän maa -muistelmateoksen menestys vuonna 1992 antoi potkun kirjalliselle uralle.
Loppuunmyydystä kirjasta ilmestyy keväällä uusintapainos. Teos käsittelee lapsuuden näkökulmasta kaunistelematta kuuluisan isän, akateemikko Rolf Nevanlinnan, perheen elämää ja 1930-luvun saksalaismyönteistä, kansallistunteen läpilyömää ajanhenkeä.
”Kirjoittamalla siirryin aikaan, jossa ihmisen tarkkailu ja kokonaisvaltaiset kokemukset sivuuttivat arkkitehtuurin ihmettelyn”, Nevanlinna pohtii viimeisimmässä teoksessaan Arne, ja toteaa, että jollei olisi alkanut kirjoittaa, olisi jo kuollut. 21 vuoden aikana häneltä on ilmestynyt viisitoista teosta. Ensimmäisellä, vuonna 2008 ilmestyneellä, romaanillaan Marie silloin 82-vuotias itseoppinut kirjailija voitti arvostetun esikoiskirjapalkinnon. Se oli myös Finlandia-ehdokkaana.
Muisteltava ei heti lopu, kun elämää on takana lähes sata vuotta. Arne Nevanlinna nivoo sujuvasti rinnakkain 1900-luvun aatehistorian suuret linjat ja yksityiset perhetapahtumat. Epälineaarinen ote on kuin vapaasti liikkuva mieli ja jäljelle jäävät muistamisen arvoiset asiat.
Nevanlinna on myös terävä nykyajan kommentoija. Suorat sanat Musiikkitalon arkkitehtuurista, pilvenpiirtäjähuumasta ja Guggenheim-hankkeesta ovat hauskaa luettavaa.
– Seuraan tarkkaan aikaa, mutta en niele uutistulvaa sellaisenaan. Nuorena miehenä otin tosissani lehtien mielipiteet, mutta nykyään näen tekojen takana itsekkäitä intressejä ja motiivien raadollisuutta. Jos joku kuuluttaa syvällä rintaäänellä totuuksia, en voi olla miettimättä, miksi hän sanoo noin.
– Toisaalta minulla ei ole keinoja henkilökohtaiselle ristiretkelle. Voin vain jupista, että ei se noin ole, hän ironisoi.
Nevanlinnan asenne kiinnittyy humanismiin, ”taisteluun ahneuden valtakuntaa vastaan”. Sen arvoja ovat oppineisuus, sivistys ja kansainvälisyys.
Istumme Arne Nevanlinnan kantapaikassa, Akateemisen kirjakaupan Aalto-kahvilassa.
– Kyllä tuntuu pahalta, hän toteaa hämmentyneenä huhuista, joiden mukaan perinteikäs Akateeminen kirjakauppa on myynnissä.
– Tänään ei puhuta muusta kuin taloudesta, hän sanoo ja nimeää Björn Wahlroosin ärsyttävien ihmisten listan kärkeen ”riippumatta siitä, millä tuulella satun olemaan”.
– Ennen perheissä ei puhuttu taloudesta, vaikka lapsille annettu raha oli tiukassa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmäksi perhehistorian merkitys nousee. Kirjoittamalla olen oppinut lukemaan elämänkaartani. Pohdin, mitä seurauksia lapsuuden lähtökohdilla ja sotakokemuksillani minulle on.
– Perheeni seurustelua sävytti Pietarinkadun ja Museokadun kodeissa anekdoottien kertominen. Jälkipolvet kuvittelevat helposti, että dramaattiset tapahtumat hallitsivat ihmisten ajatuksia, mutta Hitlerin Saksasta, juutalaisvainoista tai muista ajankohtaisuuksista ei keskusteltu tai riidelty, vaan keskityttiin arjessa selviämiseen.
Nyt Nevanlinna tituleeraa itseään Arnessa 1900-luvun kriisien aikalaistodistajaksi. Professoriperheestä ja arkkitehtipiireistä poiketen asenne on alistettujen puolella, vasemmalle kallellaan.
Kirkosta Arne Nevanlinna erosi 1980-luvulla pohtimatta asiaa tarkemmin. Eron syyksi riitti kriittinen suhtautuminen pappeihin. Hän alkoi tarkastella asiaa uudelleen 82-vuotiaana sairastuttuaan vakavasti.
– Lääkärin sanat ohitetusta kuolemanvaarasta iskivät rajusti ja aiheuttivat mieltä jyskyttävän kuolemanpelon. Toipumista seurasi vakava masennus. Se oli terveellistä, sillä minun oli pakko tehdä sinunkaupat ikuisuuskysymyksien kanssa, muuten en olisi saanut mielenrauhaa, sanoo 89-vuotias Nevanlinna.
Enää hän ei vieroksu ajatusta hautajaisista virrenveisuineen ja tuntemattoman papin puheineen. Vaikka hän näkee uskonnot edelleen kulttuurin elämänviisauksien tihentyminä, niiden ymmärtäminen on tärkeää.
Sikstuksen kappelin Michelangelon maalaus luomiskertomuksesta on tulkinnalle avoin. Nevanlinnan mielestä Ihminen loi Jumalan, mutta molemmat ovat suuren alkukirjaimensa ansainnet. ”Enemmistö maailmasta uskoo edelleen omiin jumaliinsa ja kuoleman jälkeisen elämän ihanuuteen. Kadehdin heitä, sillä tiedän tai olen tietävinäni, ettei kuoleman jälkeen ole yhtään mitään”, hän kirjoittaa. Hän myös mainitsee, ettei halua ”että kuolinilmoituksessani risti on korvattu lumipukuista veteraania tai auringonlaskua esittävällä vinjetillä”.
Lainaukset Arne Nevanlinnan teoksesta
Arne – Oman elämän kintereillä, Siltala 2014.
Jaa tämä artikkeli: