Intohimon pyörteissä. Robert Dean Smith ja Marion Amman loistivat Tristanina ja Isoldena Kansallisoopperan esityksessä.
Wagnerin musiikki voi viedä tajun
Richard Wagnerin 200-vuotissyntymäpäivää vietetään Kansallisoopperassa tavalla, joka tekisi säveltäjänkin onnelliseksi. Tristanin ja Isolden traaginen rakkaustarina alkaa väreillä jännitteisenä jo alkusoitosta. Se kasvattaa koko illan juovuttavaa intensiteettiä ja päättyy viisi tuntia myöhemmin Isolden kuolemaan, haltioitumisen tilaan, joka rajan tuolla puolen yhdistää rakastavaiset.
Tylsimmillään Wagnerin oopperat ovat, kun ne marssittavat lavalle germaanisesta jumalhämärästä sankareita ja sankarittaria, jotka Heikki Turusen Simpauttajan tavoin huutelevat hojo, hojo ja sohivat toisiaan kypärät tanassa. Mutta kun kyse on ihmisestä, hänen kehittymisestään ja kypsymisestään, kuten Parsifalissa , tai hurmioituneesta rakkaudesta, kuten Tristanissa, koskettaa Wagner 2000-luvun ihmisiä. Ja syvältä!
Tristan ja Isolde eivät voi saada toisiaan päivänvalossa. Kirkkaus ja valo edustavat järkeä, harkintaa ja sitä moraalista selkärankaa, joka pitää rakastavaiset erossa toisistaan. Yön synkkyydessä intohimot heräävät ja realiteetit häviävät. Yö symboloi myös kuoleman pimeyttä, tilaa, jossa rakkaus saa täyttymyksensä. Koska rakastavaiset eivät kykene luopumaan toisistaan, on kuolema ainoa mahdollisuus. Elisabeth Lintonin ohjaus ja Jesper Kongshaugin valaistus pyrkivät tuomaan esiin näitä kontrasteja. Koska lavastus on niukka ja visualisointi kaunista – mutta ei hätkähdyttävää – mielenkiinto suuntautuu musiikkiin.
Rohkeine riitasointuineen se viitoittaa tietä 1900- luvun modernismille. Tutkija puhuvat Tristan-soinnusta, joka ennusti tulevaa. Katsojille ja kuuntelijoille riittää kuitenkin se hukuttava musiikin vuo, jossa Wagner meitä kylvettää. Orkesteri rakentaa loppumattoman pitkiä fraaseja, eikä perinteisen oopperan aarioista ole tietoakaan. Musiikki saa avaruudelliset suhteet, jotka ovat viedä tajun, kuten toisen näytöksen rakkauden yössä.
Illan pääosassa oli Pinchas Steinbergin johtama orkesteri. Harvoin muistan kuulleeni Kansallisoopperassa näin syvää, lämmintä ja nyansoitua soittoa. Samaan tasoon ylsi kansainvälinen solistikaarti, joka voisi laulaa missä tahansa maailman oopperatalossa. Ja mikä parasta: se osasi välttää koko ajan täysillä paahtamisen ja näytti, miten kamarimusiikillista Wagner voi olla.
Robert Dean Smith Tristanina ei ollut lavakarismaltaan ihmeellinen, mutta kaunis ja sävykäs ääni kesti suurenmoisesti roolin lähes epäinhimilliset haasteet. Marion Ammanin Isoldeen pätevät samat määreet. Lilli Paasikivi emännästään huolehtivana Brangänena teki upean roolin. Toivottavasti tuleva oopperanjohtaja ei hautaudu toimistoonsa, vaan vierailisi säännöllisesti lavalla. Tommi Hakalan maskuliininen baritoni ilahdutti Kurwenalina, mutta miessolisteista omaa luokkaansa oli veteraanibassomme Matti Salminen .
Kun viisituntisen esityksen hiirenhiljaa istunut puhkesi lopussa huutomyrskyyn, se kertoo enemmästä kuin tyytyväisyydestä esitykseen. Se luo uskoa, että vielä pikakulttuurinkin aikana ihmiset haluavat hiljentyä ja tulla kosketetuiksi.
Risto Nordell
Richard Wagner: Tristan ja Isolde.
Ensi-ilta Suomen Kansallis-
oopperassa 17.5.
Jaa tämä artikkeli: