Juhannuksena. Juhlan aikana yksinäisyys tuntuu raskaalta.
Yhdessäoloa
Juhannus, vehreän keskikesän iloinen yhdessäolon juhla. Otatpa käteesi minkä tahansa lehden, kaikissa niissä korostetaan yhdessäoloa. Ja hyvä niin.
Mutta entä jos koko juhannus ahdistaa juuri sen tähden – varsinkin, jos itsekin kaipaisi yhteyttä – mutta olemista sävyttääkin ulkopuolisuus tai minkään tapahtumattomuus. Jos tuntuu, että tämä on toisten juhla, ei minun.
Kun jotain puuttuu, tuntuu, että puuttuu kaikki. Silloin ei osaa iloita siitä muusta, jota kuitenkin on olemassa: valo, vihreys, linnunlaulu, lempeä tuuli tai kesäsade. Kaikki se jää huomaamatta, jos yksinäisyyden tunne värittää mielenmaiseman kokonaan.
Jotakuta helpottaa, jos hän löytää itsestään uhrin: toisten syy, että olen jäänyt näin syrjään. Mutta vaikka se olisi tottakin, syyttely tuskin korjaa tilannetta, ainakaan siinä hetkessä, kun kaipaa yhteyttä toisiin.
Joku toinen syyttää itseään yksinäisyydestään. Jopa häpeää sitä ja peittelee.
Niin tai näin; entäpä jos tämän kerran muuttaisikin katseen suuntaa: keskittyisi vain läsnä olevaan hetkeen. Aistisi kesää, sen runsauden yksityiskohtia tarkkaillen. Ajattelisi, että se kaikki on luotu meitä jokaista varten! Että minäkin olen osa luomakuntaa, ja olen luotuna hyvä, kyllin hyvä, joko menemään toisten joukkoon tai olemaan yksin.
Psalmi 139 avaa näkymiä Jumalan luomisihmeeseen. ”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.”. Tämä psalmi on lohduttanut monet kerrat minua. Lohduttakoon se nyt myös sinua!
Eeva Hurskainen
Juhannuspäivä
Tien raivaaja
Liturginen väri: valkoinen
Valo: neljä kynttilää
Tekstit: Ps. 92: 2–6, Jes. 45: 8–12, Apt.t. 19: 1–6, Luuk. 1: 57–66
Jaa tämä artikkeli: