Merete Mazzarella meni ensimmäisenä eläkepäivänään elokuviin Uppsalassa.
Yhtäkkiä omillaan
Eläkkeelle jäädessä elämä asettaa kysymyksen kaiken tarkoituksesta.
Professori Merete Mazzarella jäi eläkkeelle yliopistotyöstään marraskuussa 2008, heti saavutettuaan virallisen eläkeikänsä. Hänen mielestään se oli hyvä aika. Siksikin, että saattoi sanoa hyvästit työlleen juuri kun syyslukukausi alkoi rasittaa ja väsyttää.
Kirjailijantyöstään Mazzarella ei ole luopunut.
— Kirjoittamista voin jatkaa niin kauan kuin pää toimii ja dementoivat sairaudet eivät tule vastaan.
Etukäteen ystävät arvelivat, että eläkkeellä ollessaan Mazzarella voisi kirjoittaa entistä enemmän.
— Nyt kirjoitan rauhallisemmin ja vähemmän, mutta minulla on enemmän aikaa tavata ihmisiä. Matkustelen myös enemmän. En tee mitään erityistä, vaan olen viikon siellä, toisen täällä, toteaa helsinkiläiskirjailija.
Hänen toinen kotipaikkansa on kymmenen vuotta ollut Tammisaari. Lisäksi perheenjäseniä asuu Ruotsissa ja Yhdysvalloissa.
Merete Mazzarella kertoo ensimmäisestä vuodestaan eläkkeellä keväällä ilmestyneessä kirjassaan Matkalla puoleen hintaan. Eläkkeellä olemisen taidosta (Tammi 2010).
Ensimmäisenä eläkepäivänään Mazzarella päätti mennä miehensä kanssa elokuviin Uppsalassa, pariskunnan yhteisessä kotikaupungissa. Koneenkäyttäjä ei ilmestynyt paikalle, eikä iltapäivän eläkeläisnäytös koskaan alkanut.
Kirjailija kirjoittaa kokemuksestaan: "Ensimmäistä kertaa tunsin tunteen, jonka pelkään toistuvan vuosien mittaan: olen loukkaantunut kaikkien eläkeläisten puolesta. Ei eläkeläisten ole niin väliä, ei heistä tarvitse piitata."
Kotiin tultua tunnelma muuttui kirjailijaa odottaneen sähköpostiviestin ansiosta. Helsingin Sanomat pyysi häntä haastateltavaksi kuukausiliitteen sarjaan, jossa haastateltava poseeraa alastonkuvassa.
Mazzarellaa huvitti, että juuri ensimmäisenä eläkepäivänään häntä pyydettiin alastonmalliksi. Siltikään hänen ei tarvinnut miettiä pitkään ratkaisuaan. Hän kieltäytyi kuvauksesta.
Kirjan kirjoittamisen jälkeenkin Merete Mazzarella on pohtinut eläkkeellä oloa ja myös puhunut siitä. Entistä selvemmäksi on tullut, ettei eläkeläinen voi väistää kysymystä elämän tarkoituksesta. Elämä asettaa sen eläkeläiselle.
— Kun on työssä ja täystyöllistetty, ei ole niin suurta tarvetta miettiä elämän tarkoituskysymyksiä. Mutta kun toimenkuvaa ja muita ulkoisia vaatimuksia ei enää ole, ihminen on yhtäkkiä omillaan. Hän joutuu miettimään, mitä tekee loppuelämällään.
Mazzarella arvelee, että eläkkeelle jääminen on nykyään vaikeampaa ja monimutkaisempaa kuin puoli vuosisataa sitten.
— Silloinkin käytiin töissä ja tehtiin työt hyvin, mutta työn ohella oli muitakin tärkeitä ja elämään tarkoitusta tuovia asioita. Perhe oli tärkeä, töitä tehtiin sen eteen. Nykyään työn merkitys on korostunut, kun olemme alkaneet kuvitella, että toteutamme työssä itseämme.
Uutta ja erilaista eläkkeellä on se, ettei mitään tarvitse tehdä enää työn tai uran takia.
— Asioita voikin alkaa ajatella ja tehdä vain oman itsensä takia ja omien kiinnostustensa mukaan. Voi alkaa matkustella, opiskella uuden kielen, opetella kirjansitomista tai harjoitella pianonsoittoa.
— Ura-ajattelu on kuitenkin niin syvällä, että monikin miettii, että ok, teen tätä, mutta mihin minä voin käyttää uutta taitoani. On vaikea hahmottaa, että asioita voi tehdä vain niiden itsensä vuoksi, pelkän tekemisen takia.
Osa ihmisistä on vuosikausia etukäteen suunnitellut, mitä alkaa tehdä eläkkeelle päästyään. Toisilla ei suunnitelmia juurikaan ole.
— Olen itse jatkanut paljolti entiseen tapaan. Ajattelen, että olisi viisasta odottaa ja katsella ensimmäinen puoli vuotta, miltä tuntuu ja mitä haluaisi tehdä. Missään paniikissa ei kannata hankkia itselleen uudenlaista kiinteää ohjelmaa vaikkapa liittymällä yhdistyksiin, jotka eivät sitten oikeasti kiinnostakaan.
Mazzarellan mielestä tekemättömyyttä ei tarvitse pelätä eikä tehdä kiireestä oman arvokkuuden mittaa.
Eläkkeelle jääminen on useille jonkinlainen kriisi. Aina se ei ratkea hyvin, vaan tulee sairautta, masennusta, lisääntyvää alkoholinkäyttöä.
— Vaikkei eläkkeelle jääminen ollutkaan minulle kriisi, oli etenkin ensimmäinen kesä outo, kun ei ollutkaan lomaa. Elokuussa tuli kummallinen tyhjyyden tunne. En ollutkaan menossa takaisin töihin, sinne missä kaikki taas alkaisi ja ihmiset tapaisivat toisiaan.
Merete Mazzarella arvelee, että elämän tarkoituskysymykset voivat olla helpompia niille eläkeläisille, joilla on lapsenlapsia.
— Isovanhemmat ovat tärkeitä. Heitä tarvitaan, Mazzarella vakuuttaa, vaikkei itse pääsekään toteuttamaan isovanhemmuuttaan jokapäiväisessä elämässä.
Hän tapaa kahta Yhdysvalloissa asuvaa lapsenlastaan noin kaksi kertaa vuodessa, loma-aikaan elokuussa ja ehkä joulunaikaan, kuten kertoo kirjassaan Illalla pelataan Afrikan tähteä. Isovanhemmista ja lapsenlapsista (Tammi 2008).
Etä-isovanhempana Mazzarella haluaa viettää lapsenlastensa kanssa yhteistä aikaa ilman erityisiä menemisiä ja tekemisiä: "Aion olla se, joka antaa Amelialle ja Jacobille kokemuksen, että mitään ei tapahdu, ei mitään muuta kuin se minkä itse keksii."
Vaikka puoliso, lapset ja lastenlapset ovat tärkeitä, heistä ei ole Merete Mazzarellan mielestä kenenkään toisen elämän tarkoitukseksi.
— Jokaisella on oma elämänsä elettävänään. Silti ajattelen, että elämän tarkoitus luodaan monissa ihmissuhteissa, yhdessä toisten kanssa, ei yksin kotona nyhräten.
Niinpä on hyvä, jos ihmissuhdeverkostoon kuuluu eri-ikäisiä ja varsinkin itseä nuorempia ihmisiä. He elävät eri tempolla ja heidän kauttaan pääsee näkemään, millaista on työelämä ja nyky-yhteiskunta.
— Usein tuntuu, että monien suunnitelmien, valintojen ja vaihtoehtojen keskellä elävät kolmikymppiset ovat väsyneempiä kuin minä. Vanhetessaan voi alkaa elää kevytmielisemmin ja ottaa enemmän riskejä. Kun tulevaisuus on lyhyt, ei voi enää pilata koko elämäänsä.
Merete Mazzarella kertoo oman paikkansa sukupolvien ketjussa todentuneen, kun hän huomasi rypyt 41-vuotiaan poikansa kasvoilla. Myös se, että kirjailija on tyhjentänyt lapsuuden ja aikuisuuden aikaisen kotinsa Helsingin Huvilakadulla ja muuttanut Töölöön, on avannut uusia näköaloja.
— Ehkä siinä, että näen ikkunastani Töölönlahden, junat ja Linnanmäen, on suurta symboliikkaa: vanhoilla päivillä näkee kauemmas.
Jaa tämä artikkeli: