Yhteiskunnan alaäänet
Jäin Flow-festarihumusta pohtimaan yhden kaupunkinuorison osan elämän keveyttä. Näiden tiettyjen parikymppisten.
Heille elämä on niin kevyttä, että musiikiksi sopii ohuiden rytmikoneiden päälle huokailtu hento laulu. Siinä ei ole ”bottnea”, ankkuria, bassoa, eikä tarvitsekaan, koska ei elämässä ole heille mitään yhtä syvää pohjavirtaa. On kepeää hyppelyä, mitä nyt joku osa mielestä hapuilee kohti perinteitä, konservatiaa, perhettä. Voin olla väärässä, mutta näen tässä porukassa niitä laman lapsia, joiden perhettä lama ei koetellut. He ovat saaneet elää noususuhdanteessa ja turvassa yksilöllistä aikaa. Eikä se ole paha: mitä useammalla menee hyvin, sen parempi.
Samaan aikaan kuitenkin toinen osa suomalaisista hakee ja luo yhteiskuntaa, jossa bassot ja rytmi ovat selkeät ja kaikille samat. Tangokansalle – joka ei enää kuuntele tangoa, vaan Eppuja – basson puuttuminen tarkoittaa epävarmuutta, liian nopeasti vaihtuvia olosuhteita, liian paljon hyppyjä paikkoihin, joissa ei osaa olla eikä toimia. Heille toisten elämän keveys on yhä ärsyttävämpää. Se katkeroittaa ja saa kääntämään alaääniä vielä lujemmalle, josko ne sitten peittäisivät tuon sietämättömän leijailumusiikin heleät ja tekopirteät kaiut.
Toivon usein, että tämä jako on vain kuvitelmaani. Mutta aika usein tuntuu, että talousheilahduksista huolimatta elämme jonkinlaista iloista 1920-lukua. Aikaa, joka edeltää dystopiaa, synkkää maailmaa, jossa epävarmuus korvataan vahvalla johtajuudella ja yhtenäisillä säännöillä, joista pidetään kiinni vaikka väkivaltaisin keinoin.
Valitettavasti minulla ei ole tarjota ratkaisua, miten kalmainen ennustukseni estetään. Paitsi tietysti se, että ihmisten olisi hyvä kuunnella joskus myös muuta kuin omaa mielimusiikkia. Ehkä tarvitsemme Seinäjoen Flowtango -karnevaalin, josta löytyisi kaikkia musiikinlajeja? Ehkä Pariisin Kevään ja Klamydian pitäisi tehdä yhteislevy – Suomen puolesta.
riku.siivonen@avajaopen.fi Kirjoittaja on urkukeräilijä ja viestintäyrittäjä.
Jaa tämä artikkeli: