Yhteistä elämää
Suvivirren paikasta koulujen kevätjuhlissa on keskusteltu kiivaastikin viime vuodet. Osalle se on suomalaista kulttuuriperintöä, toiselle uskonnonharjoitusta, joillekin molempia.
Monelle ikäpolvelle suvivirsi on merkinnyt kesän alkua. Laulu avasi oven pitkään, huolettomaan kesään ja lomaan. Oltiin vähän haikeita, vähän juhlallisia.
Omien lasteni koulussa suvivirsi soi kevätkirkossa, ja kevätjuhlissa lauletaan muita lauluja. Olen miettinyt, tuleeko suvivirrellä koskaan olemaan heille sitä merkitystä, mikä sillä on minulle ja monille muille.
Näyttää siltä, että meillä on yhä vähemmän kaikkia koskettavia perinteitä; yhteinen, jaettu todellisuus kapenee. Parhaiten se näkyy mediakentässä. Media on aikaisemmin tarkoittanut joukkoviestintää, mutta nykyään medioita on lukemattomia, jokaiselle ikäryhmälle, tyylille ja elämäntavalle omansa.
Tämä kehitys on monella tavalla hyvä asia, sillä kirjavassa maailmassa on helpompaa hengittää. Mutta elämänpiirien eriytyessä ymmärrys yhteisyydestä ja erilaisuudesta saattaa heiketä. Uppoutuminen omaan viiteryhmään esimerkiksi sosiaalisessa mediassa muuttaa maailmaa yksiulotteisemmaksi. Kuitenkin on tärkeää mieltää, että erilaisinakin olemme saman yhteiskunnan jäseniä.
Kirkko luo edelleen yhteisyyttä. Yksi yhdistävä tekijä on kokemus rippikoulusta. Tänäkin vuonna lähes kolme tuhatta espoolaista ja kauniaislaista nuorta käy rippikoulun.
Rippikoulun säilyvä suosio kertoo, että nykyisten riparilaisten vanhemmille kokemuksen on täytynyt olla enimmäkseen positiivinen. Toki myös siitä, että rippikoulu vastaa nuorten odotuksiin ja tarpeisiin. Mieliin painuvan leirin lisäksi se tarjoaa myös tilan oman elämänkatsomuksen pohdinnalle.
Toukokuun lopussa aloittava Suviradio yhdistää suvivirren, kesän ja rippikoulut samalle kanavalle. Kesä- ja riparilaulujen lisäksi nettiradiossa on myös toimitettua ohjelmaa, jossa ääneen pääsevät nuoret.
Ajattelen, että Suviradio voi sopia niin äidille kuin tyttärelle. Keski-ikäinen saa välähdyksiä nuoren elämästä ja ajattelusta. Kesäbiisien lomassa soivat riparilaulut, joita kukin on aikanaan laulanut leirinuotiolla. Kyse ei ole pelkästä nostalgiasta. Laulut eivät soi kolmekymmentä vuotta, jos niissä ei ole sitä jotakin.
PS.
Kannattaa testata, ovatko ikävuodet tuoneet omaan kokemukseen jotain lisää.
Urpu Sarlin
päätoimittaja
urpu.sarlin@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: