Keskustelu. Lähimmäisyyttä me kaipaamme.
Yhteydessä
Sattumalta tapaan ystäväni, isoäidin, joka alkaa kertoa juuri käymästään puhelinkeskustelusta 16-vuotiaan lapsenlapsensa kanssa. Tyttö ja tämän ystävä olivat olleet palaamassa koulusta, kun he olivat nähneet maassa makaavan nuoren miehen. Heistä oli näyttänyt siltä, että mies tarvitsisi apua. Tytöt yrittivät puhutella tätä, mutta kun eivät saaneet vastausta, he päättelivät, että oli soitettava hätänumeroon. Ja onneksi apu tulikin.
Isoäiti oli tietenkin ylpeä lapsenlapsensa reippaasta toiminnasta. Mutta eniten häntä oli koskettanut tyttöjen ennakkoluulottomuus, ettei heidän auttamishaluunsa ollut ollenkaan vaikuttanut se, että olivat miehen olemuksesta päätelleet hänen olevan koditon katujen asukas. Sen sijaan heitä oli ihmetyttänyt, kun ihmiset vain kulkivat ohi, opettajakin. Siitä tyttö oli itkien isoäidilleen kertonut.
Ja siitä oli sukeutunut keskustelu laupiaasta samarialaisesta. Yhtäkkiä tuo tuttu kertomus oli tullut todeksi helsinkiläisellä koulutiellä.
Jään miettimään kuulemaani. Liian usein minäkin menen ohi. Vaikka ensiaputaitoisena useimmiten pysähdynkin maassa makaavaa auttamaan, silti monen muun ohi kuljen. On helpompi kääntää päänsä pois kuin katsoa toisen hätää, tai antaa lantti pyytäjälle, jotta omatunto hetkeksi rauhoittuisi.
Entä jos opettelisi pysähtymään ja katsomaan. Katsoisi tuttuja ja vieraampia. Katsoisi yksinäisiin silmiin ja kysyisi kuulumisia.
Eikö jo se olisi lähimmäisyyttä? Sitä, jota minäkin kaipaan.
4. sunnuntai pääsiäisestäTaivaan kansalaisena maailmassa
Eeva Hurskainen
Jaa tämä artikkeli: